Siltasen Juttutupa sisältää tarinoita ennen julkaisemattomista novellikokoelmista. Tarinoita ei ole viimeistelty, joten niissä saattaa esiintyä kirjoitusvirheitä. Nettitussilla väritetyissä tarinoissa liikutaan välillä hyvän maun tuolla puolen joten ohjeistukseksi lukijoille voikin vain sanoa, ”Älä ota sitä vakavasti.” Jos pidit Juoppohullun päiväkirjoista todennäköisesti pidät tästäkin. Kopiointi on ehdottomasti kielletty.

 

***

 

Kynäkaulaisen toimistotyöntekijän viittaan verhoutunut herkkä runoilijasielu, herra Siltanen, avaa tällä kertaa teille rakkaille nettisurffailijoille sielunsa syvimpiä sopukoita hurmoksellisessa tuning-henkisessä jatkotarinassa ”Jeesusteippimissio”.  VAROITUS! Tämä tarina ei sovi heikkohermoisille, sillä tarinassa poljetaan muutakin kuin tolpatonta kerosiinin tuoksuista mopoa!

 

***

 

 

 

JEESUSTEIPPIMISSIO

 

 

 

OSA 1 / 6 FORSSA, HAUTAUSMAA JOSSA ON LIIKENNEVALOT

 

 

 

Urpo ”Upi” Harva käveli ulos Viksbergin katsastuskonttorilta tyytyväisenä miehenä naama messingillä niin että lähes amalgaamilla kauttaaltaan vuoratut takahampaatkin taipuivat hymyyn. Hetki sitten katsastuskonttorin hieman ulkoiselta habitukseltaan Margareth Thatcheria muistuttanut nutturapäinen harmaahapsinen katsastusvirkailija oli ojentanut Upille kauan odotetun väliaikaisen ajokortin. Upi oli tällä hetkellä Lounais-Hämeen helvetin tulirotkon, Forssan, kovin jätkä. Ainakin omasta mielestään. Virallisen varsinaisen muovikortin Upi saisi tosin vasta muutaman viikon kuluttua postitse kotiinsa. Tunnelma oli vähän samankaltainen kuin pitkään lapsettomuushoidoissa riutuneella pariskunnalla joka oli pitkällisten ja raastavien hedelmättömyyshoitojen jälkeen saanut lopulta positiivisen raskaustuloksen. Upi oli lyhyesti sanottuna onnensa kukkuloilla kuten arvata saattoi. Upilla oli lopultakin ajokortti taskussa vaikkakin neljännellä inssiajoyrityskerralla.

 

Varmasti monille muillekin nuorille miehille ajokortin saanti tuotti lähes orgastista mielihyvää, mutta Upille se oli vieläkin enemmän. Upille ajokortti oli miehisyyden symboli siinä missä monille machomiehille tuvan seinällä notkuvat hirven päät tai järjestelmäkameralla Facebook-profiilia uhmakkaasti komistavat kalastuskuvat Ruijanpallaksesta. Upi oli näet automies henkeen vereen. Nuoren elämänsä aikana Upi oli ahminut kaikkea autoiluun liittyvää kuin hullu puuroa. Luonnollisesti tutuksi vuosien saatossa olivat tulleet autolehdet; Gti, Tuulilasi, Autobild ja V8 eikä huomiotta olleet jääneet tietokonepelit tai leffatkaan; Need for Speed, Gran Tourismo, Fast & Furious, Pimp My Ride yms. Maaseudun poikana Upilla oli toki kokemusta kaverin peltoautolla ajamisesta, mutta oma oikea ajokortti oli jotain ihan muuta. Se oli muoviläpyskä joka mahdollisti riippumattomuuden vanhempiin ja ehkä jopa saattaisi edesauttaa pukille pääsyä.

 

Monille Premium-luokan autot BMW, Audi tai Mercedes Benz edustivat automaailman kirkkainta kärkeä, mutta ei Upille. Upi oli vannoutunut Fiat-mies ja saapasmaan pastaraketti edustikin tälle pesunkestävälle bensalenkkarille automaailman kiistatonta eliittiä. Upi oli kolmannen polven Fiat-fanaatikko, sillä jo Upin isäpappa, Keijo Harva, oli vannoutunut Agnellin suvun tuotteiden aisan kannattaja. Fiat-mies oli niin ikään myös Upin isänisä, Osmo Harva, joka oli aikoinaan 50-luvulla saanut innostuksen italoautoihin vierailtuaan erään likanlätkän kanssa Modenan maakunnassa, Maranellossa.

 

Kuten arvata saattoi Upilla kortin saantia odotti kotitallissa jo valmiina oma auto, Fiat 127, joka nyt tulisikin Upin käsissä kortin saamisen jälkeen saamaan sellaista runtua ettei Apenniinien niemimaalla mutterivirityksen aikoinaan valmiiksi saattanut insinöörinplanttu olisi kuuna päivänä voinut kuvitella auton sellaiseen käsittelyyn joutuvan. Tämän upean pikku-Ferrarin Upi oli perinyt isältään Keijolta, kun Keijo oli hankkinut paikallisesta Delta-autosta uuden Stilon.

 

Ajettuna Upin omalla Fiatilla oli kilometrejä jo kunnioitettavat 420 000 kilometriä ja kunnostuskustannuksiin oli varmasti hurahtanut Upilta ja auton edelliseltä omistajalta, Keijolta, pieni omaisuus, mutta se ei autoilukärpäsen puraisemaa Upia painanut. Pitemminkin se vain syvensi rakkautta Fiatia kohtaan, olihan siitä tullut Upille vuosien saatossa jo kuin perheen jäsen, niin läheinen suhde Upilla tähän kotteroon oli useiden korjaamokäyntien yhteydessä muodostunut. Mutta Upi ei olisi aito rasvanäppi jollei Upilla olisi ollut jotain perverssiä viehtymystä auton roplaamiseen ja suurimmaksi osaksi Upi hoitikin pienet korjausprojektit itse, ja vieläpä varsin mielellään. Ja pientä laittoa Fiatissa riitti, sillä autoa ei todellakaan oltu suunniteltu Suomen karuja ilmasto-olosuhteita silmällä pitäen.

 

Suomen auvoinen suvi teki jo kovasti tuloaan ja pian tulisi koittamaan myös Upin jokakesäinen ehdoton kliimaksi ja kohokohta; italialaisvalmisteisten autoharrastajien tapaaminen, Bella Italia, Tammelassa. Vuosi toisensa jälkeen Harvan perheen miehet (Osmo, Keijo ja Upi) suunnistivat Bella Italiaan, mutta tällä kertaa käynti Mustialan Kartanon maisemissa vietettyyn tapaamiseen tulisikin olemaan erilainen. Tällä kertaa Upin ei tarvinnut saapua paikalle Keijon tylsän farkku-Stilon kyydissä, vaan ihan omalla autolla, Fiat 127:lla, samaisella kiesillä, jossa oli aikoinaan saatettu tiineeksi Upin Marja-äiti Aipan grillin parkkipaikalla.

 

Upi oli päättänyt, että tekisi Bella Italiaan niin näyttävän sisääntulon, että se saisi päät kääntymään ja pupillit pullistumaan jokaiselta paikalla olijalta. Upi vannoi hiljaa mielessään, että sisääntulo ja hänen vierailunsa ylipäätään ei tulisi jäämään keneltäkään huomaamatta ja pian koko kylän raitti tulisi kohisemaan ja kylän mummot kalkattamaan siitä kenellä on kulmakunnan komein pirssi. Upi päätti tuunata köyhän miehen Ferrarinsa sellaiseen formuun Latela-ohjelman hengessä, että liuskaotsaisimman Karjala-lippispäisen kebabmiehen kyynelkanavat avautuisivat uljaasta näystä. Pian forssalaisten naama ei olisi vihreä vain Kiimassuolta sylkevästä paskanhajusta, vaan myös kateudesta, niin komea Fiatista oli määrä tulla.

 

Upin vanhasta koulukaverista, Henusta, oli vuosien saatossa kehkeytynyt tuunaustuotteiden hovihankkija Upille ja niinpä projekti oli syytä aloittaa kaikesta pyhimmästä eli Henun luota josta löytyisi varmasti tärkeimmät tee-se-itse miehen tarvikkeet tulevaankin tuning-projektiin. Upi päätti näyttää koko Suomelle hänessä piilevät tuning-taidot ja hekumoikin hiljaa mielessään: Harva urpo on Urpo Harva!

 

Auton tuunaus oli luonnollisinta aloittaa Hifi-osaston päivityksellä, sillä olisihan se ollut synti ja häpeä jos auto olisi ollut komea kuin karkki, mutta poppiosasto suoraan 80-luvulta, mistä itse auto oli peräisin.

 

Upi oli jo jokin aika sitten ostanut boosterin Henulta, vanhalta amiksen aikaiselta koulukaveriltaan, joka oli nykyään enemmän kiinnostunut imppailemaan liimoja ja hörppimään Lidlin kurakaljaa Kirkkopuistossa kuin tuunaamaan peltilehmiä. Rahapulassaan rypevä Henu oli myynyt boosterinsa Upille tämän termien mukaan varsin kuluttajaystävälliseen hintaan ja sisimmässään Upi pitikin itseään lähes Aninkaisten moottoriturvan, Jethro Rostetdtin, veroisena kauppamiehenä.

 

Upin mielestä Henu olisi kuitenkin voinut katkaista boosterin johdot hieman siistimmin, mutta eihän tuollainen pieni muotoseikka kokenutta autonrassailijaa haitannut. Johdot olivat pituudeltaan 3 cm – 50 cm ja pitemmässä johdossa oli sulakerasia jossa sijaitsi kaikki Fiatin sulakkeet. Henu kyllä kertoi, että on yleinen tapa, että johdot ovat eri mittaisia joten Upi ei antanut asialle juurikaan painoarvoa. Ennen kuulemma käytettiin erivärisiä johtoja, jotta ne erottaa toisistaan, mutta Henun mukaan nykyään on muotia se, että johdot ovat samanvärisiä, mutta erimittaisia. Nyrkkisääntönä johdoissa on se, että pisin johto on joko plus tai miinus.

 

Tuning-hommiin Upi kutsui avukseen tinkimättömät tuning-miehet ja parhaat kaverinsa, Nikon ja Saken. Upi sai yhdessä ystävänsä Nikon kanssa kauitinjohdot kiinni ja sillä aikaa Sakke oli laittanut virtapuolen kuntoon. Sakke oli kytkenyt plusjohdon akun kenkään ja pujotti sen huomaamattomasti tulipellin läpi. Sakke oli venyttänyt kaasuvaijeria ja sitonut sen nippusiteellä kaasarin kylkeen, jotta tämä peukalon paksuinen kaapeli mahtui samasta läpiviennistä. Upin amisfrendi, Henu, tiesi kertoa, että booster tarvitsee todella paljon virtaa joten näissä virtahommissa ei sopinut säästellä luontoa.

 

Sakke kiinnitti maajohdon ja herätepiuhan kiinni ja pian pojat pääsivät maistelemaan ensimmäisiä soundeja uudesta poppikoneesta. Maadoituspisteeksi Sakke oli päättänyt valita tupakansytyttimen ulkokehän ja herätteen nämä oman elämänsä sankarit ottivat jostain sinisestä johdosta (Upi soitti Henulle joka kertoi, että herätteen voi ottaa mistä vaan, missä on plussaa). Tässä sinisessä johdossa luki windshield wiper, eikä pojilla ollut kenelläkään hajua, mitä se tarkoitti, mutta kyllä kai se jotain Dodge Viperiin liittyvä oli, näin ainakin yhdessä järkeiltiin. Upi oli jo pitkään ollut sitä mieltä, että Fiat 127 oli aivan järjettömän hyvää ajaa eikä mielleyhtymiä Fast & Furious Tokyo Drift-leffaan tarvinnutkaan Fiatin puikoissa kauaa etsiä.

 

Pian koitti se mahtava hetki kun pojat (Upi, Niko ja Sakke) saattoivat lyödä Henulta ostettu Jason Derulon mahti dance-biisi ”talk dirty ft. chainz” soimaan boosterin kautta. Virta päälle, soitin päälle, Niko ja Sakke kyytiin ja sitten Power-näppäin pohjaan: Ei mitään. Mikä helvetti oli vikana? Ei soundin soundia. Pojat väänsivät kaikkia nippeleitä ja nappeleita ja kun pyyhkijät kun pisti päälle niin johan tapahtui. Basso oli aivan mieletön. Soundi ulottui Saken arvion mukaan ainakin yhteen hertsiin. Nyt saman tien piti laittaa 127 käyntiin ja lähteä pyörähtämään Autokeitaalla, nuorten suosimalla tapaamispaikalla. Auto käyntiin ja ei muuta kuin menoksi. Niko väänsi avaimesta ja 127 huusi kuolemaa. Kierrokset oli Saken arvion mukaan noin 14-tuhatta. Mahtoikohan se kaasuvaijerin venytys tehdä tämän? Aivan sama, pääasia että bassoa piisasi. Ainoa asia mikä tässä hommassa ihmetytti, oli se että miksi boosterin kyljessä oli vanha Tarjoustalon hintalappu ja siinä luki 20 euroa. Liekö eksynyt boosterin kylkeen jostain toisesta tuotteesta?

 

Upi sai ystävineen pienten alkukangerteluiden jälkeen lopulta siis Fiatiin sellaiset sellaiset soundit, että oikein heikompia huimasi. Mutta nälkä kasvoi syödessä ja pian Upi huomasi hattuhyllyllä olevien kaiuttimien kaipaavan lisää bassoa. Sitähän ei ikinä ollut liikaa, kuten jokainen hifistelevä hifisti tietää. Upi soitti Nikolle ja ehdotti, että mitä jos he myisivät lisäbassoa saadakseen vaikka Nikon vanhempien sohvan ja he ostaisivat oikean subbarin. Niko oli aivan saman tien myytyä miestä idealle ja ei muuta kuin sovittamaan sohvaa Fiatiin ja sitten niin kovin osto- ja myyntiliikkeeseen kuin 127:n ajo-ominaisuudet antaisivat myöden. Upi ja Niko raahasivat sohvan 127:n viereen ja rupesivat sovittamaan sitä autoon. Mitä ihmettä, oliko 127 muka niin pieni ettei sinne mahtuisi joku 1800-luvun sohva? Pojat jättää sohvan pihalle ja kehittää jonkun uuden myytävän tuotteen. Sitten Niko sai todellisen kuningasidean: myydään heidän koira. Nikon äiti nalkutti aina koiran tekemistä sotkuista eikä isäkään ollut innostunut aamuisista kusilenkeistä. Olisi kaikille vain helpotus jos koirasta päästäisiin eroon. Ei muuta kuin Turre autoon ja suoraan eläinkauppaan Paimenenkadulle. Eläinkaupassa iskikin todellinen tenkkapoo kun eläinkaupan myyjä ei innostunut suunnitelmastamme lainkaan ja uhkasipa vielä soittaa poliisin jollei pojat unohtaisi koko suunnitelmaa. Kyllä kai ihminen saa koiransa rahoiksi jos haluaa? Eläinkaupasta poistuttaessa Niko muisti, että hänen isällään oli tyhjiä kaljapulloja melkoinen kasa autotallissa ja viemällä ne saisi kyllä jonkun verran riihikuivaa käteistä.

 

Pojat sulloivat pantilliset pullot muovipusseihin ja suuntasivat kohti Citymarketin pullopalautusta. Pulloista tuli rahaa sievoinen summa, tasan 56 euroa. Mikä mieletön kasa rahaa! Ei tainnut Citymarketin info-pisteen tyttö ollut nähnyt koskaan noin äveriästä asiakasta. Tyttö oli muuten ihan kivannäköinen paisti, olisiko pitänyt pyytää puhelinnumero, tuumi Upi, mutta ajatteli että kunhan oli saanut subbarin kiinni ei puhelinnumeroita tarvinnut juuri mimmeiltä pyydellä, vaan mimmit suorastaan jonottivat pääsyä Upin kiesiin. Rehvakas virne naamalla Upi sulloi rahat taskuun ja suuntasi kulkunsa kohti Henun kämppää, sillä Henulta löytyi aina paljon mielenkiintoista hifi-kamaa.

 

Perillä poikia odotti lohduton näky; Henu istui pienen Riihitiellä sijaitsevan töllinsä portailla, tukka pystyssä, rispaantuneet miesten pitkät kalsarit jalassa ja Mika Strömbergin vanha lätkämaajoukkuepaita päällä. Henu oli kuulemma viettänyt hieman vauhdikkaan yön naapurin tädin kanssa läheisessä seurusteluravintolassa joka sijaisi aivan siinä vieressä Tölöllä, erään elektroniikkaliikkeen kanssa samassa talossa. Upi ja Niko tuumivat että eikös se naapurin täti ole lähemmäs 50-vuotias ja ainakin 100-kiloinen. Upi ja Niko kertoivat, että pitäisi saada bassoa lisää. Henu oli samaa mieltä.

 

Upi, Niko ja Henu astelivat Henun kämppään ja siellähän se naapurin täti olikin pelkissä pikkuhousuissa. Emme ajatelleetkaan ihan samaa naapurin tätiä. Tämä pakkaus oli risteytys Kate Uptonia, Kim Kardashiania ja ripaus Kelly Brookia, kun taas se täti, jota me ajattelimme oli risteytys Ritva Valkamaa ja Spede Pasasta. Upi huomasi heti, että Nikolla alkoi keulia. Yritä siinä sitten katsella subbareita, kun kaverilla on järjetön teltta housuissa. Upilla ei ollut tätä ongelmaa, koska hän kärsi ennenaikaisista siemensyöksyistä. Eikä siihen kuulemma ole mitään lääkettäkään, eikä kyllä Upi halunnutkaan. Upi nautti tästä "sairaudesta" todella paljon. Niko meni vessaan, kun Upi alkoi hieroa kauppoja Henun kanssa subbareista. Henu oli saanut nyt jo vaatteetkin päälle kun hän suositteli Upille 17-tuumaista subbaria. Joku Henun kaveri oli kytkenyt sellaisen ja se kaveri oli kuulemma lopettanut autohifiharrastuksen heti, koska miksi jatkaa, kun on kuulemma kaiken saavuttanut. 17-tuumaiselle subbarille optimi kotelo on Henun sanoja lainatakseni noin 380 litraa eli juuri sen verran kuin Upin 127:ssa on sisällä tilavuutta. Fiat 127:n tilavuus on muuten kutakuinkin 407 litraa tai ainakin sen verran sieltä tuli vettä silloin kerran kun Niko veti Fiat 127:n 103km tunnissa järveen, kun Henun vanhoista uusiorenkaista loppui pito. Henu sanoi ettei vika ollut renkaissa vaan liian pienissä alumiinivanteissa. Upi kavereineen oli samaa mieltä. Upi osti subbarin samalla kun Niko oli vielä vessassa takomassa tumppuun. Upi latoi rahat tiskiin, subbari kainaloon ja ei kun menoksi. Niko tuli hetken päästä Fiatiin aivan vitullinen hymy kasvoilla. Se oli hakannut lapaseen ainakin kaksi kertaa.

 

Upi ja Niko ajoivat Nikon vanhempien luo ja ei muuta kuin sovittamaan subbaria Fiatiin. Niko vetäisi, kun kätevä käsistään oli, laikkakoneella 17 tuumaisen reiän Fiatin kattoon ja Upi asensi subbarin siihen. Kuului kauhea kiljaisu, kun subbari hujahti reiästä läpi. Nikon vanhempien koira oli siellä alla nukkumassa. Upi ja Niko nostivat henkitoreissaan korisevan koiran seinää vasten heräilemään ja pojat alkoivat tuumia ratkaisua uuteen pieneen ongelmaan. Niko löysi autotallista lastulevyä ja leikkasi siitä sopivan palan ja päätti pultata sen kattoon. Homma toimi ja nyt viisastuneina Niko sahasi lastulevyyn vain 16-tuumaisen reiän. Kaiutin siihen ja sopiva määrä ruuveja, suikale jeesusteippiä, niin johan pitäisi bassoa tulla. Kaupungin ainoa (Upin lisäksi) todellinen varteenotettava tuning-mies, Jomppeli, tuli paikalle. Tuningin grand old man, Jomppeli, oli maalannut omasta Cherrystään toisen peilin korinväriseksi. Ei uskoisi, että kuinka paljon tuollainen pieni panostus nostaa auton ulkonäköä. Jomppeli kertoi, että hänen mielestään myös melutaso autossa sisällä pieneni. Kyllä kai sekin on mahdollista, jos maalasi peilin todella huolellisesti. Jomppeli auttoi subbarin asennuksessa sen verran, että hän veti johdot vahvistimesta subbarille. Nyt vain musaa koneeseen ja volumet tappiin. Jumalauta, ei tällaista bassoa voi tulla mistään tuumivat kaikki yhteen ääneen. Tuntui, että Fiatista lähtee maalit. Nyt vain Jomppeli takapenkille, Niko puikkoihin ja Upi kartturin paikalle ja ei muuta kuin volumet kaakkoon ja Autokeitaalle ja sen jälkeen pillurinkiä ajelemaan Torille. Ainoa asia, joka tuli yllätyksenä oli se, että etupenkillä piti olla pää ulkona sivuikkunasta, kun subbarin magneetin takia pää ei mahtunut autoon. Samoin takapenkille meneminen oli uusi kokemus, kun ainoa reitti mistä takapenkille pääsi oli takaluukku. No, mitäpä sitä ei tekisi pienen Tuning-harrastuksen takia?