Siltasen Juttutupa sisältää tarinoita ennen julkaisemattomista novellikokoelmista. Tarinoita ei ole viimeistelty, joten niissä saattaa esiintyä kirjoitusvirheitä. Nettitussilla väritetyissä tarinoissa liikutaan välillä hyvän maun tuolla puolen joten ohjeistukseksi lukijoille voikin vain sanoa, ”Älä ota sitä vakavasti.” Jos pidit Juoppohullun päiväkirjoista todennäköisesti pidät tästäkin. Kopiointi on ehdottomasti kielletty.

 

*****

 

PASTIROLIN TUOKSUINEN MIES  (osa 1/1)

 

Muuttoauto kaarsi loivasti Helsingin Tapulikaupungissa sijaitsevalle Palovartijankujalle, siis sille samaiselle kujalle josta kenties yksi lahjakkaimmista suomalaiskiekkoilijoista, Jere Karalahti, oli ponkaissut aikoinaan maailmalle. Auton peruutusäänimerkki piipitti kunnes auto pysähtyi ja ohjaamosta laskeutui jo lähes eläkeikään ehtinyt pieni tumma äijänkäppänä, Reijo Niskavaara, joka oli verhoutunut punaisiin lappuhaalareihin ja siniseen Teboilin lippikseen. Nintendon Super-Mariota ulkoisella olemuksella hätkähdyttävällä tavalla muistuttava hahmo omasi esikuvansa tavoin teatraalisen tuuheat klyyvarin alle luontevasti laskeutuvat tuuheat viikset, jotka helteestä ja hahmon huomattavasta ylipainosta johtuen helmeilivät hiestä lohduttomalla tavalla. Hikikarpalot roikkuivat tuuheiden räkäjarrujen pinnalla kuin ylimittaiset krokotiilinkyynelet vaahtosammuttimenkokoisen pastirollilta tuoksuvan äijänkäppänän lyllertäessä ulos Citroenin pakettiautosta. Ukon päässä olevaan Teboilin lippikseen oli helle aikaansaanut epäseksikkään hikirannun.

 

-Reijo Niskavaara Niskavaaran muuttopalvelusta päivää. Olihan tämä oikea osoite, ja sinä kloppi olet Möttösen Sami?

 

-Kyllä vaan. Me tässä jo vähän ehdittiin vaimon kanssa jo aloitella muuttoa ja nostella laatikoita pihalle. Aloimme jo hieman huolestua kun ei teitä näkynyt.

 

-Juu on se on tuo meidän poika, Antero, kun sitä ei tahdo saada ylös ennen kello yhdeksää. Missä lie taas eilen luuhannu kukkamekkoja jahtaamassa koko yön. Ei taida tuota nykyajan sukupolvea työnteko kiinnostaa, elämä on yhtä naamakirjaa, instaa, twiittiä ja häshtägiä. No, kyllähän sitä pitää tuossa iässä jaksaakin tyttöjen perässä juosta, mutta ei pitäisi kiskoo hapanta aamukuuteen jos on seuraavana päivänä työkeikka. No, kai se on terveen miehen merkki. Ainakin luulisi nyt pojan jalan nousevan kun on pussit tyhjät… Tai tiedänhän minä missä poika on yön riiannu, tuolla Kalasataman Weekend-festivaaleilla, eikä sillä, meikäläinen kävi perjantai-iltana pojan sinne heittämässä ja voin kertoo, että siellä oli sellastakin farkkusortsiherkkupeppua liikenteessä, että morjensta päivää. Kinkkua oli tarjolla Tukkutorin liepeillä kuin Jouluna Chef Wotkinsin tehtaanmyymälän lihatiskillä konsanaan. Katettuna oli ikään kuin teinipimpsan seisova pöytä jos tällaista kielikuvaa sopii käyttää. Jaa, mutta sitten itse asiaan. Tuosta kämpästä löytyy ilmeisesti ne tavarat jotka sitten pitäisi toimittaa uuteen luukkuun? Onkos kaikki pakattu valmiiksi pahvilaatikoihin?

 

-On, on. Siitä ulko-ovelta vaan laatikkoa kantoon ja sisältä kaikki kamat pois.

 

-Selvä kun pläkki. No niin, Antero, lopeta se lirkuttelu siellä luurissa ja rupea hommiin!!

 

Reijo Niskavaara oli kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, jossa Reijoon oli jo nuorena istutettu puritaaninen luterilainen elämänkatsomus, jossa ei laiskottelua suvaittu. Pohjanmaalla vallitsivat tuohon aikaan, 50-luvulla, raju usko yrittäjyyteen, Jumalan pelkoon ja tinkimättömään työntekoon. Jokaisen vakuutettiin olevansa oman onnensa seppä. Laiskottelun suhteen Reijo oli äärimmäisen tiukka ja pojaltaan, apupoika-Anterolta, Reijo oli päättänyt kitkeä kurittomuuden ja laiskuuden heti alkumetreiltä saakka. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee, oli Reijon motto mitä tuli lasten kasvatukseen.

 

Pygminmittaisesta lyhyestä varrestaan huolimatta Reijo Niskavaara oli töihin tarttuessaan rivakka ja tarmokas mies ja intensiivisen kahden tunnin pakertamisen jälkeen asunto oli tyhjä ja muuttoauto valmiina lähtöön. Auton pakkaaminen oli sujunut Anteron avulla jopa niin sutjakasti, että saattoi helposti tehdä pikaisen päätelmän ettei kaksikko selvästikään ollut liikkeellä ensimmäistä kertaa. Jopa löysähkön ja perin vetelän olemuksen omaava teinipoika oli osoittanut sellaista työmoraalia että moni työtä vieroksuva TE-toimiston työnhakulistoilla piilotteleva kokisi varmasti touhun nähdessään piston sydämessään. Isän teesit olivat selvästi iskostuneet myös jälkikasvuun.

 

-No niin, homma oli sitten paketissa. Olikos se osoite Vantaalla vai?

 

-Joo, Vantaan Leppäkorvessa. Kuinka niin?

 

-Sitä vaan, että nämä kuntarajojen ylittävät muutokset menee eri taksalla, mutta ei huolta, korjaan laskun siltä osin.

 

-Siis että mitä? Tein tarjouspyynnön/toimeksiantosopimuksen netissä sähköisellä lomakkeella ja siinä tämän tyyppisestä muutosta  keikkahinnaksi ilmoitettiin 500 euroa sisältäen auton, kaksi muuttomiestä ja naftat toisin sanoen mallia - all in clusive. Mähän vielä ilmoitin lisätiedoissa osoitteet ja siitäkin näkee, että uusi osoite on Vantaalla! Mitä helvetin kusetusta tämä taas on?

 

-Jaa, juuri sitä tarkoittaa sähköisessä lomakkeessa kohta ”erityistoiveet”. Tilanne joka tapauksessa on kuitenkin niin, että kuntarajan ylittämisestä menee pieni maksu jos et sitten halua, että jätän muuttokamat Helsingin rajalle.

 

-Mitä helvetin väliä sillä onko se uusi asunto Helsingissä vai Vantaalla? Johan tälle nauraa variksetkin! Kai se matka mikä tässä pitäisi muuttaa on se tärkein eikä sitä ole kun korkeintaan 30 kilometriä. Kyllä nyt on niin, että sulla alkaa hyvin pian luomi tummumaan tuosta käkättimestä ellei noi tavarat siirry siihen osoitteeseen mihin niiden on määrä ihan ilman erikoismaksuja! Vai pitääkö ottaa senkka saman tien tuosta nenänpäästä?!

 

Sami alkoi selvästikin hiiltyä ja pinna oli aivan katkeamispisteessä. Reijo kaivoi taskustaan kännykän ja alkoi etsiä numeroa johon soittaa. Sami kimpaantui entisestään.

 

-Ja mitä helvettiä sä nyt teet?! Ruvetkaa nyt kuskaamaan näitä kamoja kohti uutta kämppää!

 

-Juuri tällaisesta meitä on yrittäjäkursseilla varoiteltiin.

 

-Siis millaisesta?

 

-Asiakkaista jotka ei siis ole mihinkään tyytyväisiä, tätä se on yrittäjyys nyky-Suomessa…

 

-Että ootko ihan tärähtänyt?! On tainnu muuttohommissa tippua joskus flyygeli ton sun kaljun nuppis päälle kun järki tuntuu kadonneen lopullisesti. Olen aina sanonut, että vian ei tarvitse olla iso, jossa se on päässä, ja taas tuli tämäkin asia ihan konkreettisesti todistettua. Itsehän sinä keksit jotain uusia maksuja joista ei ole sovittu mitään! Joko mä soitan nyt ja heti Poliisille ja kuluttaja-asimiehelle tai sä kärräät tuon ruosteen raiskaaman kiesis sinne mihin mä sen käsken ja vähän saatanan äkkiä! Tollanen puutarhatontun kokonen ukonkäppänä ei ala mulle!!

 

Niskavaara nielaisi. Hänellä kävi jo ohikiitävän hetken mielessä otsikot Iltapäivälehdessä tai MOT-ohjelmassa, jossa hänen firmansa hyvä ja puhtoinen maine tultaisiin Heikki Lampelan ja muiden mediajuristien toimesta lyömään pohjamutiin. Niskavaara päätti kuunnella järjen ääntä. Tässä ei enää näyttänyt diplomatian keinot riittävän, sillä selkäsaunan kohteeksi joutuminen näytti ilmeiseltä ellei hän suostuisi pian asiakkaan toivomuksiin.

 

Sami kiehui kuumana kuin hellankoukku heiluttaen kädessään keittiön porrasjakkaraa. Kukaan ei mielinyt muutaman kympin takia päätä lyhyemmäksi. Niskavaara suttasi taskussaan olleen lapun kuntarajan ylittämisestä ja hyppäsi jupisten auton rattiin. Moinen hinnan kanssa veivaaminen suivaannutti kumpaakin osapuolta, mutta minkäs teet, tänä päivänä jokainen sentti oli arvokas itse kullekin.

 

Mutta Reijo Niskaava, vaikka reilu mies olikin, osasi olla halutessaan myös perin vittumainen. Ihan vittuuttaan Reijo päätti kuitenkin viivytellä ja ottaa käyttöön ”italialaisen lakon” (Italialainen lakkohan on sellainen, jossa työtä kyllä tehdään, mutta verkkaisella tahdilla, hidastellen. Ensimmäisen kerran tällaisen työtaistelutoimenpiteen sanotaan toteutuneen aikoinaan Italian rautatietyömailla, josta nimitys juontaa juurensa).

 

Reijo heitti Teboilin lippalakin pois ja kaivoi hansikaslokerosta pälvikaljunsa suojaksi musta-valkoisen Kangolin lippalakin ja painoi huultensa väliin paksun sikarin. Sami hyppäsi Citroen Jumperiin Reijon ja Anteron viereen.

 

Reijo työnsi soittimeen James Brownin cd-levyn ja pian kuljettamon täytti täytti sininen aromikas sikarin tuoksu sekä Soul-Gurun jo legendaariseksi noussut svengaava hitti I Got You (I Feel Good). Juttu alkoi pulputa ja Vuelta Abajon alueella valmistetun kuubalaisen savu pöllähteli Reijon Ebenpuun valkoisten hampaiden välistä auton kiihdyttäessä kohti Kehä III:sta.

 

-Tervetuloa toimistooni. Se on poika sinullekin onni, että pääset ainakin kerran elämässäsi kunnon autoon. Nää ranskalaiset kun katsos lähentelee ajo-ominaisuuksineen lähes taivasta. Ja näissä autoissa riittää luonnetta.

 

-Niin, kyllähän ranskalaiset on kaiketi hyviä ajaa.

 

-Juu, ”ajamiseen” ne ranskalaiset on tarkoitettu. Hyvät ajot olen saanu Ranskassa moneen kertaan…hah, hah… Kuule ranskalaiset daamit on siinä mielessä katoava luonnonvara, että ne ei juuri toosaansa ajele. Kerranki mulla oli Nizzassa kaikenpuolin viimesen päälle bööna, mutta alakerta oli aivan mieletön pöheikkö, puutarha ei kyllä kunnossa, tiätsä… jalkovälistä löyty kuule sellanenkin majava, että alkoi tehdä ihan rehellistä vanhaa kunnon härmäläistä karvakolmiota ikävä. Mutta kyydit, ne oli sellaset, että niihin ei avainlippulogolla varustettu suomimimmi kykenekään, huh huh, vielä vuosienkin jälkeen puistattaa, oli se sellasta kyytiä… Katos siinä kävi niin, että kun se rönttönen oli kuin Amazonin viidakko niin mähän jouduin tuuppaan rutikuivaan saviruukkuun vaikka kyllähän siihen ensin piti hieman peukkukaasua antaa…

 

-No juu, sellasiahan ne ranskalaiset…

 

-Kattopas poika tätä.

 

Reijo repäisi hansikaslokerostaan sinisen vihkosen, jossa luki kissan kokoisin kirjaimin ”Neckdanger, ajopäiväkirja”.

 

-Mi…Mikäs ihme tämä on?

 

-Se on ajomiehen ajopäiväkirja. Siinä on dokumentoitu kaikki ”ajot” vuodesta -90 alkaen. Aikaisemmat löytyy tietysti omista vihoistaan. Katos jos tulee joskus jälkipyykkiä ja selvittämättömiä asioita niin tuosta ne voi näppärästi tarkistaa. Tästä on ollu kuule monesti hyötyä. Sitä paitsi pysyy samalla noi järjestysluvutkin hyvin muistissa, nykyään kun tuo muisti alkaa olla jo niin kovin hatara…

 

-Siis täällähän on nimiä lähes joka päivälle. Ja aina eri nimi? Onko sulla eri nainen jokaiselle päivälle? Mikä tämä on?

 

-No sinne sinne tietty kirjattu kaikki ”hoidot”. Toiset kirjottaa päiväkirjaa, minä ajopäiväkirjaa.  

 

-Siis mitä ihmettä. Täällähän on monta sivua tätä juttua ja jokaisen nimen perässä joku eläinhahmo. Mikä ihme tämä nyt on?

 

-No siinä vaan on lyhyt arvio naisen käyttäytymisestä sängyssä. Katos mun mielestä arvostelu pelkillä numeroilla on jotenkin epäkohteliasta eikä oikeastaan kerro mitään, joten numeroiden sijaan oon käyttäny eri symboleita. Esimerkiksi tossa lukee Johannan kohdalla on kala, tai tarkemmin ilmaistuna se on lahna, no, sä varmaan ymmärrät. Ja sitten tossa on Ninan kohdalla pupu, no, sä varmaan ymmärrät senkin…

 

-No mutta miksi ihmeessä tuossa Marian kohdalla on mato?

 

-Joo, se voi näyttää madolta, siis mähän en ole mikään Rembrandt. Mä sain kansakoulussa ehdot piirtämisestä… se on käärme. Se kuvaa sitä, että toi misu on tosi notkea ja pääsee vaikka mihin asentoihin. Sillä on katos telinevoimistelijan tausta ja se on ollu aikaisemmin töissä sirkuksessa nuorella tanssijana ja miekannielijänä, ja voit uskoo minkälaista sen kanssa on muhinoida…

 

-Voi hyvää päivää. Olet sä aika epeli. Sinulla on ollut onnea naisten kanssa.

 

-Onnella ei mitään tekemistä asian kanssa, taitoa, my friend. Joo, katos pikku sutina pitää aina mielen virkeänä. Otas tosta pastirollia.

 

-En mä välitä, kiitos vaan.

 

-No, ei sitten. Mä syön pastirollia pari askia päivässä, katos panohommissa ei passaa henki haista. Mä rakastan sikareita, mutta vielä enemmän naisia ja naiset ei tykkää pahalta haisevasta hengityksestä. Pastirollia menee aikalailla.

 

Äkkiä sanaakaan sanomatta Reijo kääntyi levähdyspaikalle ja sammutti auton moottorin. Apupoika-Antero oli vedellyt hirsiä jo koko matkan. Reijo nosti jalat ylös, laittoi lakin silmien päälle ja alkoi torkkua. Sami katseli erikoisen ukon eriskummallisia touhuja kunnes rohkeni kysyä.

 

-Mitäs tämä nyt sitten on?

 

-Ajattelin pitää lomaa, sellainen kun yleensä ihmisillä tapana pitää. Elämässäni en ole lomilla ollut kun olen aina ollut yksityisyrittäjä, mutta voisin koittaa millaista se on. Viikko lomaa saa kuulemma ihmeitä aikaan psyykkeessä.

 

-Et kai sä nyt kesken muuttokeikan ala mitään lomaa pitää?!

 

-Ai eikö sinun mielestä yrittäjällä ole oikeutta lomaan aivan kuten palkansaajalla?!

 

-No on, on, mutta ei kai nyt sitä yhtäkkiä noin vain voi alkaa pitää? Miten mä saan kämppääni nämä huonekalut? Muuttohan on ihan kesken!

 

-Se ei ole mun murheeni, mulle kuuluu lakisääteinen vuosiloma ja päätin, että aion sen pitää juuri nyt. Jotenkin lomalla tosiaan hermotkin lepää….

 

-Nyt jumalauta ukko ylös siitä ja hoidat tän muuton loppuun!!

 

-Auto liikkuu vasta kun maksat ”Vantaa-lisän”.

 

-Jumalauta, iso mies on kuin pikkulapsi! Siinä on lisäs, ja nyt, auto Leppäkorpeen ja sassiin!

 

Reijo ”Neck danger” Niskavaara kurvasi auton pihaan, herätteli matkan aikana nukahtaneen poikansa ja suoritti muuton loppuun. Lopulta vaikeuksien kautta tämäkin muutto sai onnellisen lopun ja Sami Möttönen pääsi huonekaluineen uuteen kotiinsa.