Siltasen Juttutupa sisältää tarinoita ennen julkaisemattomista novellikokoelmista. Tarinoita ei ole viimeistelty, joten niissä saattaa esiintyä kirjoitusvirheitä. Nettitussilla väritetyissä tarinoissa liikutaan välillä hyvän maun tuolla puolen joten ohjeistukseksi lukijoille voikin vain sanoa, ”Älä ota sitä vakavasti.” Jos pidit Juoppohullun päiväkirjoista todennäköisesti pidät tästäkin. Kopiointi on ehdottomasti kielletty.

 

*******

 

STADILAINEN SALIBANDYSTOORI 1/1

 

Torstai-illan syyshämärä laskeutui Helsingin Kalliossa sateisena. Pubit ja kaljakuppilat Karhupuiston kupeessa täyttyivät niin iloisista juhlijoista kuin surujaan tuoppeihin hukuttavista murheellisista ihmiskohtaloistakin.  Jykä oli tapansa mukaan ahtautunut kulmakuppilan pajatson viereiseen nurkkapöytään ja ahmi rutiininomaisesti päivittäistä ohrapirtelöään kunnes äkkiä saluunan ovista astui sisään tumman puhuva lähes kaksimetrinen farkkutakkiin ja mustaan stetsoniin sonnustautunut hahmo. Kuppilaan astunut mies paljastui Lödeksi, joka vaikutti jo olevan hyvässä nousussa. Jo ovelta Löde huomasi vanhan ystävänsä könöttämässä vakiopöydässään ryystämässä olutta.

 

-Hei, Jykä! Mikä kondis, mitä sä täällä tinaat börstaa? Mis kaikki muut on?

 

-Ne on tsiigaamas lätkää. Liima-Ekin kloddi pelaa Hifkissä ja niil on peli tossa Nordiksella. En mä kato, ei mua oikein noi pelit kiinnosta. Tääl on paljo kliffempaa ottaa lungisti ja nostella märkää onttoon jalkaan.

 

-Ai, ai jaa. Liima-Eki… Ai joo, kyl mä sen tsennaan mut en tiennykään et sen kloddi vääntää jääkendoo. En mä kyl tienny et edes sillä on se ikänen skidi. No, mä otan tosta hiivan ja tuun sit sun kans bamlaa.

 

Jykän vanha rilluttelukaveri, Löde, kävi noutamassa tiskiltä kolpakon kolmosolutta viimeisillä kukkarostaan löytyneillä roposilla ja asteli vanhan ystävänsä viereen loosiin.

 

-Moi, Jykä. Perkele. Tosi nasta nähä kundii pitkästä aikaa ja päästä vähän rauhassa painaa leukaa.

-Justhan me nähtiin viime viikolla.

 

-Ai nähtiin vai, missä?

 

-Tossa Hagiksessa, etsä muista?

 

-En kyllä muista…viime viikko meni vähän lujaa…

 

-Hah hah, niin tais mennä. Sulla oli taas Katjakin matkassa. Ootsä taas alkanu duunaa sitä vai mitä?

 

-Ei me mitään hengailla jos sä sitä meinaat, kyllä mun styylailut sen kanssa on totaalisesti förbii.

 

-Ai jaa, ei ihan siltä näyttäny. Oli aika herkkää hei… et sä ikinä mun kans ole samasta Lasolista naukkaillu.

 

-Älä ny jaksa Jykä, mä tein sille vaan yhen palveluksen.

 

-Okei, okei. Niin varmaan, ja mä luulen et se jäi sulle tällä kertaa palveluksen velkaa. Enhän mä nyt tosissaan kunhan heitin pikkusen herjaa… Sitä paitsi oonhan mäkin sitä Katjaa joskus kairannu, tulihan se mulle raskaakski, parikin kertaa. Sillä on muute hiton hyvät kannut tollaseks horoks.

 

-Ai ootsä ollu sen kans?

 

-No kukapa ei olis? Joo, ja raskaakskin se tuli mut onneks meni molemmat kesken. Mä tässä mitään perhettä ehi leikkii. Ihan vikatikki se oli laskee rojut rönttöseen, arvashan sen ettei sillä mitään ehkäsyä ollu, kun sen kaikki rahat meni siihen aikaan essoon ja hepoon.

 

-Niinpä. Hei, mut etkös säkin joskus pelannu joskus lätkää ja ollu ihan hyväkin siinä? Ajattele jos susta olis tullu joku lätkästarba. Nyt sä vetäisit ihan jäätäviä hilloja änärissä jonkun Granlundin kans ja piparia tulis ovista ja ikkunoista. Ja varmaan rahaa olis ihan kunnon brenkkuunki eikä tarvis vetää liimoja ja Lasolia täälä meikämandoliinon kans.

 

-Pelasin mä, tai siis en mä hokia pelannu, vaan salibandyä, säbää. Mähän olin ihan sairaan kova, mä olin ihan kone. Parempi kuin Tähkä.

 

-Älä nyt puhu Jykä paskaa. Nyt jätkä heittää kyl ihan taas mieletöntä legendaa. Kyllä mä tiedän et sä olit hyvä pelaan mut että ny parempi kun Janne Tähkä. Älä viitti hei heittää tollasta jerryä. Ihan tässä vanhalla konnalla meinaa tulla kuset jönsseihin.

 

-Tosi kun vesi. Kato mä olin just vasta aloittelemassa mun salibandyuraani kun mun hieno nousujohtainen urani vedettiin vessapöntöstä alas.

 

-Ai jaa, niin vai…

 

-Joo. Elettiin jotain vuotta 2001 ku me pelattiin kundien kans sillosta vitosdivaria. Sen jengin nimi oli muuten Kalorimylly missä me väännettiin. Meillä oli ns. kohtalon kamppailu, eli tappiolla me tiputtais vitosesta alimmalle sarjatasolle eli kutosdivariin ja jos me tiputtais kutoseen me ei enää saatais pelata matseja urheilutalolla vaan jouduttais johonki köppäselle koulun salille Myllypuroon tai johonki Vuosaaren käpykouluun. No eihän kukaan halunnu sellaseen paikkaan pelaan joten me päätettiin panna kaikki likoon. Se matsi oli jotain ihan hirveetä, joka kundilla armoton lataus ja hirvee puristus. Siellä kuule tapeltiin verissä päin Suomi-Ruotsi-hengessä.

 

Me pelattiin matsin jotain tyyliin viimistä peliminuuttia ja mut kaadettiin raakalaismaisesti maalipaikassa. Ne ei tiätsä saanu mua muuten kiinni, mä olin ihan liekeissä. Siis sehän olis ollu ihan saletti et mä olisin laittanu lötön siitä paikasta pussiin.

 

No, oli kuinka oli, mut me saatiin rankkari ja kun mä olin sen tilanteen aiheuttanut niinpä mä päätin ottaa homman haltuun ja varmistaa meiän jengin tarunhohtoisen tulevaisuuden. Mä tiesin että nyt on mun aikani olla meiän jengin Petteri Koponen, el maestro. Jätkät yritti lätistä et tuu sä Jykä pois siitä pallon takaa sultahan valuu jo pitkän vaihdon jälkeen vaahtoo suusta mut mä en niiden läpätystä kuunnellu. Oli mun aika ottaa ratkaisijan viitta harteille ja kyllähän mun päätöksessä paino sekin et katsomoon oli tullu just siihen matsiin mun mutsi ja faija sekä sillonen tyttöfrendi. Oli mun aikani, ”Time to shine”, niin mä aattelin.

 

Mä päätin näyttää koko sakille närhen munat. Mä aattelin et nakkaan limpun verkkoon ja nimen lehteen. Mä tuumin et tän päivän jälkeen kaikki tietää kuka on Jykä Kolehmainen. Ne Juudakset ei uskonu mua mut mä pysyin päätöksessäni ja astelin pallon taakse. Mä lähin löntystelemään pallon kans kohti maalia ja tein pari back-hand-forehand-muuvia mut sit yhtä äkkiä jalat katos alta. Mun jalat oli ihan makaronia. En tiä oliks mulla liian hapokas vaihto alla vai mikä mut siihen mä valahdin just ku olis pitäny laukaista. No, jos äijä levyttää just siihen paikkaan kun pitäs laukasta niin arvahan sen, ihan torsokshan se meni eikä maalia tullu. En saanu edes laukausta aikaseks.

 

Lisäajalla mun saadessa lisähappee kävi kuten varmaan moni jo saattas arvatakin. Kaveri teki voittomaalin ja me tiputtiin kutosdivariin. Mikä vääryys. Meiän jengi hajos ja siihen loppu mun salibandyura, olis ollu ihan selvä että musta olis tullu lajilegenda ja yks tän valtakunnan kuolemattomimmista salibandyhemmoista. Se menestys ja maine oli jo ihan kielen päällä. Ei pitäis koskaan nuolasta ennen ku tipahtaa, sen mä siitä opin.

 

-Ai senkö takia sä täällä kiskot aina häppää?

 

-No sen, ja vähän muunkin. Kyllähän mä sillon jo imppasin ja mulla oli jo pari juttuu rosiksessa. Ja kai se Venäjän keikka oli sit viimeinen naula arkkuun. Ja lapsuus, se oli yhtä helvettiä.

 

-Ai niin, sekin. Mä olin jo tiätsä ehtiny unohtaa… ajatella Jykä, jos se maali olis menny sisään…

 

-Niinpä…

 

Jykä ja Löde tuijottivat lasittunein katsein ulos ikkunasta jota sade piiskasi. Vapisevat kädet kurottautuivat helmeilevään kullan keltaiseen Karhulogoin kuorrutettuun oluttuopposeen ja yksinäinen kyynel kaihoisilla kasvoilla valui poskipäitä myöten kolhiintuneelle pöydän pinnalle. Yksi murheellinen ihmiskohtalo oli jälleen puettu sanoiksi Kallion viidennen linjan kestikievarissa.