Siltasen Juttutupa sisältää tarinoita ennen julkaisemattomista novellikokoelmista. Tarinoita ei ole viimeistelty, joten niissä saattaa esiintyä kirjoitusvirheitä. Nettitussilla väritetyissä tarinoissa liikutaan välillä hyvän maun tuolla puolen joten ohjeistukseksi lukijoille voikin vain sanoa, ”Älä ota sitä vakavasti.” Jos pidit Juoppohullun päiväkirjoista todennäköisesti pidät tästäkin. Kopiointi on ehdottomasti kielletty.

 

**********

 

VENDETTA - KOSTO ITALIALAISITTAIN

 

 

Giorgio Naturo oli tyytyväinen elämäänsä. Hän eli luostarissa Fransiskaanimunkkien veljeskunnassa köyhyydelle omistautuneena rauhallisessa pikku kaupungissa Piemonten maakunnassa, Italiassa. Eräänä päivänä munkkien suorittaessa jokapäiväisiä arkirutiineitaan, kaartoi luostarin pihaan hopeanharmaa Alfa Romeo Spider, joka nostatti voimakkaita lihallisia tunteita maallisuudesta eroon pyrkivissä munkeissa. Osa vaatimattomaan elämäntyyliin jo kovin tottuneista munkeista oli mieleltään niin järkähtämättömiä ja vahvoja, että he jatkoivat töitään kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta osa jäi mielenkiinnosta kuuntelemaan noita myyttisen mahtavia ääniä, jotka kaikuivat luostarin kiviseinistä.

 

Giorgio Naturo ei ollut mieleltään yhtä karaistunut. Giorgio joutui asfaltin äänen kuullessaan tekemään ristinmerkin ja käymään polvilleen rukoilemaan. Giorgion sisällä myllersi. Vain vaivoin hän kykeni vastustamaan kiusausta, oli aika tukeutua rukousnauhan autuaaksi tekevään voimaan.  Nyt todella hänen uskoaan koeteltiin. Giorgio loi katseensa Neitsyt Mariaa esittävään pyhäinveistokseen ja kirosi mielessään henkistä heikkouttaan.

 

Kukaan ei tiennyt Giorgion salattua menneisyyttä ennen korutonta luostarielämää. Hän oli työskennellyt Alfa Romeon kilpa-autotallissa vielä 80-luvun alussa testikuljettajana ja myöhemmin johtavana viritysasiantuntijana. Kuitenkin aikoinaan oli tapahtunut niin, että erään väärinkäsityksen vuoksi Mafia oli tappanut hänen perheensä, jonka johdosta hän itse joutui piileskelemään luostarissa yrittäen unohtaa kärsimyksensä.

 

Oli nimittäin käynyt niin, että Giorgiolla oli tapana viettää vapaa aikaa perheensä kanssa vinttikoiraradalla koirien juoksukilpailuja katsellen ja eräänä päivänä koirakilpailuradalla Giorgion huippuunsa viritetyn Alfa Romeon pakoputkisto paukahti kuuluvasti jolloin parkkipaikalla olleet Mafia-perheen jäsenet vetivät aseet esiin luullessaan, että heitä vastaan oli hyökätty. Mafiosot teurastivat kaikki autossa olleet. Tai ainakin luulivat, sillä vaikka Giorgioon oli osunut pahasti, hän eli, vaikka olikin luotien puhkoma ja henkitoreissaan.

 

On eri asia olisiko Giorgio halunnut elää kuullessaan, että hänen perheensä ei palaisi hänen luokseen koskaan. Syvästi masentuneena Giorgio makasi sairaalassa, lukien autoalan julkaisuita ja kehitteli uutta tekniikkaa, mutta alakuloisuus ei päästänyt Giorgiota otteestaan senkään jälkeen kun hänet oli todettu toipuneeksi ja päästettiin lähtemään sairaalasta. Giorgio päätti jättää kaiken taakseen ja lähti erakkona vuorille, jossa hän sattumalta törmäsi luostariin.

 

Nyt tuli kuluneeksi 23 vuotta siitä kun Giorgio oli saapunut luostariin, yksinkertainen elämä ja terveet elämäntavat eivät olleet vanhentaneet häntä vaikka ikää oli mittarisa melkein 50 vuotta. Pihassa seisovan Alfan logo toi muistoja ajan takaa mieleen, vuoden -81 formulat ja Alfa Romeon… Giorgio herkistyi ja kyynel kirposi hänen silmiinsä. Oliko nämä niitä onnen kyyneleitä joista Jare ”Cheek” Tiihonenkin aikoinaan veisasi?

 

Hopean harmaasta Alfasta nousi Pedro Munitis kasvoillaan hieman vaivaantunut ilme, ja kysyi hämillään tuijottavilta munkeilta tietä miten pääsisi lähistöllä kulkevalle moottoritielle. Giorgio Naturo lähti kulkemaan kohti Munitisia ja lupasi opastaa tämän tielle.

 

Pedro Munitis ja Giorgio Naturo hyppäsivät autoon ja Giorgion päässä kehittyi ajatus. Aikansa kutakin hän tuumasi ja päätti jättää munkin elämän taakseen ja kostaa kirotulle Mafia-perheelle sen mikä olisi pitänyt maksaa takaisin jo 20 vuotta sitten.

 

Vuodet luostarissa vietettyä elämää olivat antanut hänelle aikaa tutkia itseään ja hän oli oppinut, että maailmankaikkeudessa ei ollut mitään niin väkevää voimaa kuin kosto.  Koston kohteena  tulisi olemaan itse Don Pietro, Cosa Nostran nokkamies Napolissa. Hän pyysi kyydin Pedrolta kaupunkiin asti jossa ostaisi samanlaisen vuoden -75 Alfan josta kaikki tämä oli alkanut ja aloittaisi siitä mihin kaikki oli loppunut.

 

Yhdessä Pedro ja Giorgio ajoivat mutkaista rantatietä Genovasta kohti Etelä-Italiaa ja Napolia Välimeren pilkahdellessa välillä pelottavankin lähellä tienpiennarta. Giorgio oli ihmeissään Pedron käskiessä Alfa Romeota joka nöyrästi vastasi totellen jokaiseen käskyyn hetkeäkään vikuroimatta, aivan kuin se sama Alfan henki, joka oli puhutellut häntä 20 vuotta sitten, olisi elänyt voimakkaasti läsnä.

 

Halu kostaa läheistensä kuolema oli Giorgion päässä vuosien ankaran selibaatin johdosta kasvanut lähes raamatullisiin mittoihin. Heidän päästessään Napoliin, löytyi paikallisesta autoliikkeestä kuin tilattuna juuri sellainen Alfa Romeo kuin hänellä oli ollutkin aikoinaan.

 

Ajaessaan pitkästä aikaa hänen ei juuri tarvinnut muistella miten hänelle tuttu V8, neljällä nokka-akselilla ja Spican mekaanisella ruiskutuksella varustettu 2,6 litrainen sykki. 5-lovisen laatikon lyhyet, tarkat liikeradat olivat kuin kaiverrettuja hänen olemukseensa, hän tunsi suunnatonta nautintoa.

 

Mustanpuhuva muukalainen astui paikalliseen baariin eräänä synkkänä ja sateisena iltana, ja sai heti osakseen vakioasiakkaiden hämmästelevät katseet. Hän oli pukeutunut pikimustaan pitkään takkiin ja lierihattuun. Hattu ja pystyyn nostetut takinkaulukset kätkivät hänen tarkemmat kasvonpiirteensä ja saivat hänet näyttämään epäilyttävältä ja jopa vaaralliselta, mikä oli varmasti tarkoituskin, sillä hän oli kuullut paikallisen Mafia-perheen pitävän majaansa täällä.

 

-Ton näkösellä kaverilla voi olla vaan pahat mielessä, huudahti baaritiskin takana huseeraava Silvio Pellegrini nähdessään Vesuviuksen suoltamaa tuhkaakin mustempiin vaatteisiin pukeutuneen muukalaisen.

 

Giorgio Naturo ei puhua pukahtanut, vaan ainoastaan loi jäätäviä katseita baariin pöydissä viiniä lipittäviin pastan purijoihin. Pöydissä notkuvat lipevät italiaanot tulkitsivat vieraan tuiki tavalliseksi matkalaiseksi eivätkä juurikaan antaneet arvoa mustanpuhuvalle muukalaiselle.

 

Seuraavan puheen vuoron tässä rosoisessa, mutta varsin realistisessa näytöksessä esitti myös baaristikin takana työskennellyt Livio de Mozzarella, pizza naamainen luihu, joka tuntui olevan esiliinana Silviolle.

-Kuin olisi haudasta noussut" tokaisi Livio.

-Näinpä, sanoi Giorgio hyytyvällä äänen sävyllä ja antoi koston himosta kiiluvan katseensa kiertää baarissa kunnes havaitsi tutut kasvonpiirteet kaukaisuudesta, jotka yhdisti ampumistapaukseen, jossa oli menettänyt perheensä.

 

Mitään sanomatta ilmeenkään värähtämättä Giorgio kaivoi takkinsa taskusta käsikranaatin jonka heitti sokan poistettuaan mafiosojen jalkoihin ja poistui ulos. Räjähdys paiskasi punaiseksi värjääntynyttä irtaimistoa ulos ikkunoista. Tyytyväinen hymy kasvoillaan hän hyppäsi Alfaansa ja sanoi, nyt on velat maksettu, sitten naisiin.