OSAT 1-4  (Facebook-päivityksiä)

 

***
 

OSA 1: Naamakirjassa näköjään päivitetään arkisia tapahtumia niin annetaan tulla viikonlopun kunniaksi tarinaa tuutin täydeltä.

Näyttäis olevan aktiivinen viikonloppu luvassa. Kuntosalia, puiden pilkkomista ja salibandyä. Viikonloppu pyörähti käyntiin salilla, yhdessä vaimon kanssa, laatuaikaa. Perheen pienin (3v.) lähti mukaan salille, älypuhelin kouraan ja eväitä messiin niin viihtyminen on taattu. Ylle vanha kultaiselta 90-luvulta olevat seuraverkkarit, aminohapot ja muut asiaankuuluvat sörsselit huiviin ja pikainen saliselfie (ja myös belfie) salin edessä. Kotisaliksi pitkällisten pohdiskelujen jälkeen valikoitui paikallinen fyysisen kurittamisen keskus, sali, jossa kotisohvalla sipsejä mussuttavista gotleeteista tehdään atleetteja. Päivän tavoite oli helppo: faijamahalla sisään ja kreikkalaisen jumalan figuurilla ulos. Jospa vaikka tapaisi salilla legendaarisen Bullin, vaikka paljon mieluummin kyllä kohtaisin Janni Hussin, jolla kurvia riittää kropassa kuin Monzan katuradalla.

Viime salilla heilumisesta ja ruumiinkulttuurin harjoittamisesta ylipäätään oli kulunut jo tovi aikaa, mutta jokainen tosimieshän tietää, että salirepertuaariin kuuluu kaksi liikettä; hauiskääntö ja penkkipunnerrus. Alkulämmittelyt jääköön raejuustoa ja kanaa mussuttaville fitness vosuille, joten päätin aloittaa jälkimmäisestä, onhan penkkipunnerrusta kutsuttu jo ammoisista ajoista saakka saliliikkeiden Rolls Royceksi. Pian saisivat sali-Markut, proteiinimöröt ja hiilari-Hessut nähdä kuinka rautaa liikkuu ja pala kasvaa. Mitä isompi vastus sen isompi pumppi, sanoi jo Dorian Yateskin aikoinaan ja niinpä latasin melkein kaikki salilta löytyvät pihvit tankoon. Äkkiä joku ”tanssiryhmä Lamourettes”-toppiin verhoutunut ja ilmeisesti rintavarustustaan Tallinnassa restauroinut salizirbula alkoi sönköttää, että hänellä oli sarja penkissä kesken. Totesin vain Gaspin housuissa keikistelevälle daamille, että vaikka tanssisit jossain kansantanhuryhmässä ja rinnat olisivat tötteröllä kuin ketunnenät, niin nyt tässä raudalle antaa kyytiä meikämandoliino. Likanlätkä lähti niskojaan nakellen polkemaan Crosstrainerilla.

Ei muuta kuin brutaali räkäisy kämmeniin (ammattilaiset kuulemma tekevät niin) ja tassut kiinni ajan patinoimaan tankoon. Kummallista kyllä vielä kymmenisen vuotta sitten painot tuntuivat huomattavasti kevyemmiltä ja Newtonin todeksi osoittanut painovoima osoitti toimivuutensa myös Vantaalla. Ei kestänyt juuri nanosekuntia kauempaa kun painot rysähti rinnalle, onneksi vaimo kuuli pihinän ja tunnisti naaman väristä ettei nyt kaikki ole kohdallaan. Friedrich Nietzschen mietelauseen, ”Mikä ei tapa, vahvistaa” siivittämänä päätin jatkaa seuraavaan liikkeeseen, hauiskääntöön…

 

****

 

OSA 2: Olin lukenut jostain alan aviisista, että treenin yhteydessä on hyvä nauttia palautusjuomaa ja niinpä päätin istahtaa salin nurkkaan kauhomaan mukaan otetulla jäätelökauhalla palautusjuomajauhoa purkista kun joku finninaamainen Clearasililta tuoksuva pulkannaru katsoi oikeudekseen tulla neuvomaan saliasioissa. Meikäläinen ilmoitti siltä seisomalta, että nyt ei jutustelu ja small talk salilla kiinnosta, tänne tultiin runttaamaan ukko rantakuntoon.

 

Penkkipunnerruksen ja mikki hiiren läpätyksen jälkeen oli tarkoitus laittaa käsivarret kuntoon ja sehän onnistui parhaiten kunnon hauiskäännöllä. Ajattelin iskeä tankoon heti sellaiset painot, että maanantaina toimiston mimmit alkavat ihmetellä, että minkälainen adonis vanhasta kynäkaulasta on viikonlopun aikana kuoriutunutkaan, vähän vastaavalla tavalla kuin kävi sadussa rumasta ankanpoikasesta.

 

Päätin hurauttaa hauisliikkeen käsipainojen sijaan Scott-penkissä, mutta jo muutaman toiston jälkeen peräpäässä rusahti. Kaikki tapahtui äkkiä ja arvaamatta, kuin faksi Jäätteenmäelle. Onneksi sulkijalihas täytti tehtävänsä eikä pöksyihin sentään luikahtanut mitään märkää pierua kummempaa, mutta ilmoille peräpäästä kurahti sellainen tuoksahdus, että viereisessä jalkaprässissä urakoinut vanhempi mies alkoi jo kysellä oliko jokin viemäri kuntosalin vessassa tukossa. Lounaaksi nautittu Chicken Tikka Masala tarjosi mainion gastronomisen makuelämyksen, mutta saliympäristössä itämaisen ruuan tuottamat suolikaasut eivät ehkä olleet kaikkien mieleen. Oli selvää ettei vanhat, jo pakaraosastosta varsin huokoiseksi kuluneet verryttelyhousut, onnistuneet juurikaan pidättelemään sankkaa ilmoille leijaillutta savua, mutta päätin jatkaa treenaamista kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Heikko kuntosalin ilmastointi ja peräilmasta syntynyt sininen harso toivat väistämättä mieleen vaarivainaan sikarihuoneen eikä ilman sakeudesta johtuen kyseessä ollut valitettavasti mikään miellyttävä sininen hetki.

 

Päätin olla piittaamatta peräilman karkailusta ja ajattelin että pienet vastoinkäymiset eivät minua lannista, mutta pian housuissa pärähti uudestaan ja tällä kertaa äänen saattelemana. Yritin tsempata painojen kanssa parhaani mukaan, mutta pian kannikoiden välistä pääsi jälleen uusi turahdus, sitten toinen ja kolmas. Oli kuin housuissa olisi harjoittanut soitantaa tirolilainen torvisoittokunta. Miten ihmeessä ihmisen takapuolessa voi operoida Trappin laulava perhe? Päätin sujahtaa miesten vessaan ja istua seuraavat 45 minuuttia siellä jotta päästäisiin lähtemään kotiin. Vaimolla oli jalkapäivä joten parempi puolisko oli salitreenin jälkeen varmasti taas askeleen lähempänä latinonaisen pyllyä, mutta allekirjoittaneella kesäkunnon aikaansaaminen saattaa vielä kestää arvioitua pitempään…

 

*****

OSA 3: Tämän päivän agendassa oli halonhakkuuta ja puiden pilkkomista, siis todellista karvaperseäijämeininkiä. Kokemusta tämän tyyppisistä hommista minulla ei juuri ollut, mutta eipä tuo puiden pilkkominen kai mitään atominhalkaisua voinut olla. Sitä paitsi olinhan minä katsonut jokunen viikko sitten muutaman jakson töllöstä testosteronia tihkuvia ”Metsien miehiä”, joten tiesin suunnilleen miten päin kirvestä tuli kädessä pitää.

 

Lähdin etsimään varastosta kirvestä ja sahaa, mutta arvatenkin ne olivat jossain kaiken roinan alla. Aloin raivata varastoa löytääkseni tykötarpeita, mutta ennen kuin ehdin siirtää edessä ollutta lasten pulkkaa tippui ylähyllyltä jalkapöydän päälle luistin terä edellä. Oli vähällä karata suusta ruma sana. Pikku kommelluksesta huolimatta jatkoin urakkaani ja pian varaston peräseinällä siinsikin jo kirves kuin Graalin malja konsanaan. Yritin kurottaa kirvestä ja äkkiä selässä napsahti. Koko rehevän ruotoni läpi väreili aivan saatanallinen kipu. Yritin nousta pystyyn, mutta selkä ei vaan tahtonut suoristua. Yritin toistamiseen, mutta ei, selkä ei vaan suoristunut.

 

Palasin takaisin sisälle ja keittiössä häärännyt vaimo kyseli, että miksi kävelin selkä kumarassa. Tässä vaiheessa tuskat olivat niin kovat ja v-käyräkin sitä luokkaa, että tokaisin vain lakonisesti, ”kunhan tässä haluan kokeilla miltä tuntuisi nähdä asioita lasten silmin, lasten perspektiivistä.” Painelin suoraa päätä lääkekaapille josta kauhoin vitutuksen täyttämään turpaani kourallisen Sirdaludia ja Buranaa. Kipu selässä alkoi olla suorastaan raamatullisissa mitoissa. Googlasin oireeni ja tein itse itselleni diagnoosin: välilevyn pullistuma. Hetken päästä helpotti, mutta aloin olla vakaasti sitä mieltä, että puuhommat saattaisi olla viisainta ulkoistaa, niin raskailta hommat alkoivat vaikuttaa.

 

Ajattelin etsiä netistä jonkun firman joka hoitaisi puupinon pihalta pois, mutta vaikka kuinka moneen paikkaan soitin, ei kukaan vastannut. Onko todella niin ettei suomalaisia kiinnosta työnteko ja helppo raha? Vai oliko syynä se, että oli pyhäinpäivä? Ajattelin että vastaanottokeskuksessa olisi kosolti työvoimaa saatavilla, mutta tuskinpa sieltäkään kannattaa yrittää väkeä värvätä, sillä viimeistään verottaja tai byrokratian lonkerot tekisivät siitäkin mahdotonta. Entä sitten lapset, heille tekisi enemmän kuin hyvää työmoraalin istuttaminen jo pienestä ihmistaimenesta alkaen. Ajattelin selvittää mitä lapset puuhasivat. Vanhin lapsi peilaili itseään, kuunteli ja lauleskeli yksikseen huoneessaan Robinia kuin jonkinlaisessa transsissa, toiseksi vanhin katsoi tabletilta lastenohjelmia ja pienin lapsista leikki olohuoneessa Pet Shopeilla. Lapsistakaan ei olisi siis apua, mutta entä vaimo? Eikö Minna Canth juuri aikoinaan paasannut tasa-arvon puolesta, ulottuiko tasa-arvo myös puutöihin? Ideologia, jossa mies vaihtaa renkaat ja nainen tekee miehelleen färssin on aikansa elänyt, joten kai nainen nyt pystyy halonhakkuuseen siinä missä äijänköriläskin? Sitä paitsi vaimo oli aina länkyttänyt, että meidän pitäisi tehdä asioita enemmän yhdessä, kenties yhteinen puuhastelu arjen askareissa jopa toisi uutta latausta parisuhteeseemme? Jostain syystä vaimokaan ei ehtinyt. Mitähän mahtoivat ne sanat papin edessä, ”lupaan tukea myötä ja vasta mäessä”, tarkoittaa? Ei auttanut muu kuin aloittaa urakka yksin. Kieltämättä asetelma oli hyvin samankaltainen kuin rainassa Täällä Pohjantähden alla.

 

Muutaman klapin hakattuani naapuri huikkasi terassinsa ovelta, että telkkarista alkoi juuri Formula-lähetys ja että hänen vaimonsa oli koko viikon Kanarialla. Oluttakin oli, jos vain kiireistäni ehtisin liittymään seuraan. Katsoin vuoroin kaljatölkki kädessä heiluvaa naapuria, vuoroin edessäni olevaa puupinoa. Kyseessä oli eräänlainen Sophian valinta, mutta kauaa ei tarvinnut vaihtoehtoja puntaroida. Arvatenkaan sinä iltana ei enää kirves heilunut.

 

Seuraavana aamuna puhdetyöt odottivat edelleen. Puunrangat oli jotenkin pakko saada hoidettua klapeiksi, tavalla tai toisella. Ja juuri silloin se tapahtui. Aikaisemminkin parhaat kuningasajatukset olivat muuttuneet konkretiaksi kun olin ollut tiukassa paikassa, selkä seinää vasten. Päätin soittaa isälleni joka oli eläkkeellä. Isälläni olisi aikaa pelata puitten kanssa. Isäukon saavuttua saatoin vihdoin hengähtää rauhassa, nauttia kupin kuumaa ja seurata kuinka puukasa muuttuisi klapeiksi.

 

******

OSA 4: Viikonlopun viimeinen aktiviteetti oli salibandyottelu Kauniaisissa, siis paikassa, jossa asuvat tasavallan kauniit ja rohkeat. Odotukset pelipaikan puitteiden suhteen olivat ennakkoon vähintäänkin taivaissa, sillä eihän Suomen hyvätuloisimman kunnan kupeitten hedelmät ja piloille hemmotellut kermaperseet voineet harrastaa lempilajiaan missään rähjäisessä mörskässä, mutta itse asiassa asia oli täysin päinvastoin. Salibandynäyttämö nimittäin sijaitsi maan alla, pommisuojassa. Näytti siis uhkaavasti siltä ettei tämän syvemmälle enää voinut mennä, edes käytännössä.

 

Rautaliigan otteluissa ei pelillisesti tokikaan noustu Sveitsin liigan tasolle, mutta tunnetta, bodya, sportia ja tsemppistä näistä karkeloista ei ole koskaan jäänyt puuttumaan. Joillekin pelimiehille tämän tyyppiset pelailut olivat kevytmielistä hölkyttelyä ja kaljaliigahöntsäilyä, mutta minulle ne ovat aina edustaneet urheilua puhtaimmillaan ja kentällä taistellaankin aina rystyset valkoisina mailaa puristaen veren maku suussa talvisotahengessä.

 

Kauden alkaessa minulle tuotiin valmennuksen taholta varsin selväksi, että oma roolini joukkueessa tulisi olemaan lähinnä toiminen ”pukukoppipelaajana” ja vaihtopenkin lämmittäjänä ja se että pyrkisin olemaan mahdollisimman paljon poissa muitten tieltä. Oma henkilökohtainen tavoitteeni taas on ollut jo vuosia, että pääsisin peleistä ehjänä kotiin ja ehkä myös se, että pääsisin joskus tekemään maalin. Edellisestä maalistahan on jo kotvan aikaa, sillä se tapahtui keväällä 2001.

 

Tuttuun tapaan istuin vaihtopenkin päässä odottelemassa vuoroani päästäkseni kentälle ja vihdoin se tapahtui. Ollessamme 0-3 tappioasemassa peli näytti jo selvältä joten valmentajakin saattoi antaa minulle peliaikaa. Hän nyökkäsi minulle vaihdon merkiksi ja tiesin heti, että nyt alkaa tapahtua, peto on irti. Oli minun momentum. Kentälle päästyäni juoksin ympäri kenttää kuin villi varsa ja olihan se mahtavaa päästä kentälle, edellisistä peliminuuteistakin oli jo vierähtänyt tovi, sillä kyllä se tutumpi rooli oli minulle purra tuppia vaihtopenkin päässä. Mitään merkittävää ei ensimmäinen vaihto tarjonnut. Seuraavassa vaihdossa alkoikin sitten tapahtua.

 

Puolustajan tontilla liikuttelin palloa samettisin ottein kuin Risto Siltanen konsanaan ja kun paikka vihdoin aukesi viritin kanuunalaukaukseni äärimmilleen. Vedin liikkuvat taakse, ranteet lukkoon ja kihautin laukauksen jota tuskin voi kuvailla muulla tavalla kuin lataamalla saunakiulullisen superlatiiveja. Tällaisista hetkistä varmasti puppelipoika Freddie Mercury oli ammentanut inspiraationsa Queenin esittämään balladiin ”We are the Champions”. Kunpa maajoukkuevalmentaja olisi nähnyt suoritukseni. Maalivahti oli voimaton pallon painuessa vastustamattomalla tavalla viuhuvassa kaaressa maalipuiden väliin. Käytännössä maalivahdille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kaivaa reikäpallo pian selkänsä takaa pömpelistä. Pallo verkkoon, kädet kattoon, nimi lehteen. Viimeistään nyt tiesin miltä Ville Peltosesta tuntui vuonna -95. Infernaalisen tuuletukseni laannuttua ja istuuduttuani takaisin vaihtopenkille jossa joku joukkuetovereistani kuittaili tekemästäni maalista joka näytti hänen mielestään enemmänkin kaaliperhoselta kuin laukaukselta. Kyllä ihmiset sitten voivat olla kateellisia toisten onnistumisista. Omasta mielestäni viimeistään tämän jälkeen jokaiselle sarjan joukkueelle oli selvää, että joukkueessamme löytyy takalinjoilta todellinen pelote, snaipperi. Jäinkin mielessäni odottamaan josko ensi viikonloppuna kotihallimme eteen, Myllypuro Arena Centeriin, olisi tehty osoituksena uroteoistani pronssinen näköispatsas.

 

Ilmeisesti maalista kimpaantuneena seuraavassa vaihdossa sain kokea urheilun nurjan puolen. Vastustajajoukkueen kaveri ei näet vain ilmeisesti kestänyt sitä ettei saanut muutoin kuin väärinkeinoin minulta palloa joten jätkä ajeli minut kumoon poikittaisella mailalla niin että kaulassani jokaiselle salibandyn pelaajalle tunnusomaiset puuhelmikoru oli lentää katsomoon. Singahdin pystyyn kuin vieteriukko ja ajattelin antaa laittomuuksiin turvautuneelle ryökäleelle elämänsä opetuksen, mutta jätkä oli vähintään minua päätä pitempi. Tiedustelin asiallisesti tältä sikamaisen tempun tehneeltä körmyltä, että miten jonkun ihmisen aivosolut ovat voineet mennä tuollaiseen asentoon? Olin sen verran käynyt vakoilemassa You Tubesta NHL:n tappeluvideoita, että jos kaveri alkaisi kovinkin louskuttaa leukojaan niin tietäisin kyllä kuinka toimia. Mielessäni kävi kumauttaa ukkoa tarvittaessa napakka jabi leukaperiin ja saatella romuluinen imbesillin höyhensaarille. Tuumin, että kyllä siinä kovemmankin jätkän uho alkaa laantua kun saa luuvitosen päin klyyvaria. No näin kävi.

 

Ukko alkoi nimitellä minua pygmiksi, puutarhatontuksi ja kääpiöksi, joten käytännössä minulle ei jäänyt kuin kaksi vaihtoehtoa; joko niellä ylpeyteni tai näyttää jätkälle mistä se kana kusee. Kaikki minut tuntevat tietävät, että sisälläni asuu periksiantamaton terrieri, koruttomien kuusimetsien korpisoturi, joten päätin valita jälkimmäisen vaihtoehdon, olihan minulla kunniani puolustettavana. Päätin hapettaa ryökäleen, sitä paitsi tänne ei tultu tekemään äitiä ylpeäksi, keräämään hymypoika-patsaita eikä vaihtelemaan Pokemon-kortteja, vaan kyseessä oli kultaakin arvokkaammat sarjapisteet. Nostin nyrkit pystyyn, mutta ennen kuin ehdin tehdä kunnolla tätäkään latasi koijari sellaisen heijarin, että vieläkin pääkoppa raksuttaa kesäaikaa. Lyyhistyin saman tien mattoon ja seuraava muistikuva onkin siitä kun pelikaverit herättelivät minua pukukopissa ja kiittelivät mainiosta uhrautumisesta joukkueen puolesta. Rikollisesta käyttäytymisestä johtuen vastustaja oli saanut isot sanktiot ja jäähyn aikana peli oli kääntynyt meille ja lopulta me voitimme ottelun. Itse asiassa episodi oli siis pelin kulminaatiopiste ja minä pelin sankari. Mitä sitten jos nenä on loppuvuoden poskella ja pari viikkoa saa vain nauttia pelkkää mehukeittoa leuan turvotuksen vuoksi, pääasia, että pelistä saatiin kauden avausvoitto.

 

Kotona painaessani pääni tyynyyn hientäyteisen viikonlopun jälkeen uni maittoi kerrassaan hyvin, vaikka päässä hieman humisikin kirveellä veistetyn Delmonte-miehen käsittelyn jälkeen. Työntäyteinen viikonloppu oli taasen takana ja huomenna saattoi palata lepäämään töihin…