OSAT 1-4 (Facebook-päivityksiä)

 

OSA 1

On vaihtunut taas uusi vuosi ja monien muiden tavoin päätin tehdä vuoden vaihtuessa uuden vuoden lupauksen. Lupaus oli tuttu edellisiltä vuosilta. Ukko on saatettava kesäkuntoon teemalla, ”Summer bobies are made in the Winter”. Johtoajatuksena oli antaa talvella kuntosalilla oikein kunnolla raudalle kyytiä niin, että sitä kelpaa sitten hyvällä omalla tunnolla käyskennellä tulevana suvena tiukoissa Speedoissa Hietsussa muiden hunksien seassa kun pakarat on jämäkät kuin keilapallot. Viime kuntosalikäynnistä taisinkin jo teille hieman kirjoittaa joten ei siitä sen enempää, mutta ihan varmuuden vuoksi ja pikku kommelluksesta johtuen, katsoin viisaammaksi mennä tällä kertaa toiselle salille ja hankkia sinne samalla kertaa kuukausikortin.

Salille on matkaa kotiovelta kutakuinkin kilometrin verran, mutta koska on suorastaan lapsellista tehdä jotain lämmittelyä (esim. kävelyn tai lenkin muodossa) ennen salia, kurvasin paikalle autolla. Kuinka typerää ja alokasmaista olisikaan hukata kropasta nesteitä ja arvokkaita suoloja ennen salitreeniä, saati sitten vetää itseänsä hapoille. Jokainen todellinen salisälli tietää, että kaikki lämmittely tai muu höslääminen on aina treenistä pois eikä treenistä saada tuollaisella junnumaisella höntyilyllä irti maksimaalisia tehoja. Sitä paitsi kaikki lämmittely on perseestä.

Salille päästyäni ojensin vastaanottotiskin kundille itse tekemäni treenilevyn (johon olin tussilla kirjoittanut isolla ”Pumppaa, älä jumppaa”), joka sisälsi klassikkotreenibiisejä, kuten Rocky leffoista tutun Eye of the Tigerin, aina viime vuosikymmeniltä tähän päivään saakka. Naurettavan ananastukan itselleen leikkauttanut respan jätkä äimisteli hetken levyä, mutta laittoi sitten levyn soimaan kun ilmoitin, että minähän en tähän salille jalallani astu ellei ämyreistä ala pian kuulua kunnon ryminä ja räiske. Ilmoitin hyvin suorasanaisesti klopille, että silloin kuin minä treenaan täällä ei salilla soiteta jotain Juha Tapiota tai muuta ”hissimusiikkia”. Saliäijän musiikkirepertuaariin kuuluu kasarirock ja raskas hevi tai metalli.

Saatuani kuukauden salikortin kouraani väistämättäkin kasvoilleni levisi hymy. Hymyjä irtosi myös salin puolelta, kun muutama pikkupoika hihitteli minua katsoen ja toinen supisi jotain, että tuolla menee se perähöyryjä päästelevä äijä. Naurettavaa tirskua ja jutustella tuolla lailla, johonkin jutustelukahvilaanko tässä on muka tultu?

Tänään oli ns. mave-päivä eli maastavetoliikkeellä oli tarkoitus kurittaa etu- ja takareisiä, pakaroita, ylä- ja alaselkää sekä vatsan ja kyljen lihaksia. Viereisessä vinopenkissä omaa treeniään teki itsensä Markuksi (kas kummaa) esitellyt heppu, joka oli ähkimisestä ja puhisemisesta päätellen aito testosteronia tihkuva saliäijä, eli helkkarin kova jätkä. Hetken aikaa keskusteltuani Markun kanssa huomasin selvää hengen heimolaisuutta välillämme ja totesin, että olemme ilman muuta saman koulukunnan edustajia mitä tuli salitreenaamiseen. Meillä molemmilla oli syvälle ideologiaamme iskostettu teesi, ”paino on voimaa, ylipaino on ylivoimaa!”.

Markku oli haalinut viereensä lähes kaikki salin käsipainot ja Markku jutteli käsipainoille kuin omille lapsilleen, kuinka omistautunut Markku treenaamiselle olikaan, kerrassaan hieno mies! Markku oli aito saliäijä, joka syö rautaa ja paskantaa kettinkiä! Salillahan näkee kaikenmaailman Akin ja Ritan rakkausdiettien innoittamia salaattia ja tofua mussuttavia pelle hermanneja, mutta aidon saliäijän tunnistaa muutamasta tunnusmerkistä oikeastaan aika helposti: Saliäijällä on aina mukana salikassi, jonka kanssa saliäijä kiertää ympäri salia, jotta jokainen tietää kenen reviirillä ollaan. Saliäijällä on salipaita, sellainen joka on ollut treenipaitana jo teini-iästä asti ja yleensä hajusta päätellen paita on ollut aktiivisessa käytössä. Arvatenkaan saliäijä ei haise miltään laventelilta, vaan äijältä, näin oli myös tilanne Markun tapauksessa. Kieltämättä koko muu sali sai hieman kärsi tästä tuoksusta, mutta kuten yksi kirjoittamaton salikoodi sanoo, ”No pain, no gain”. On hyvä tietää, että sali (tai paja kuten ammattilaiset salia kutsuvat) ei ole paikka jossa esitellään merkkikuteita, vaan paikka jossa runtataan kuivan kesän oravista oikeita miehiä! Oikeastaan oli vain hyvä, että Markun paidasta lähti lievä haju, sillä se peitti alleen nerokkaalla tavalla soijatuotteista johtuvan piereskelyn, heikommat tosin menettivät hajusta tajuntansa ja taisipa salin peilikin mennä tuoksusta huuruun, mutta minkäs teet, saliäijä on eriäijä.

Markun salitreenissä huokui body, sportti ja tsemppis ja sen huomasi siitä puhinasta ja ähkinästä sitä mies salilla tuotti. Markku tiesi, että massa on voimaa ja joidenkin mielestä Markku on yksi muodoton köntti, mutta minun mielestä Markku oli todellinen äijä. Jo tässä vaiheessa oli allekirjoittaneelle selvää, että Markusta olisi tuleva saliprojektini mentori.

Markku esitteli salilla ystävänsä Haba-Harrin, Rahkaäijä Iiron ja Mike-Ironin. Kieltämättä lempinimet olivat kuin suoraan Kummelista, mutta nopeasti jokainen ukko osoitti olevansa kuvia kumartelematon aito saliäijä. Täytyy sanoa, että vastaavanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta on varmasti vaikea tavoittaa oikeastaan yhtään missään. Salijuttujen, jotka käsittelivät lähinnä penkkipunnerrus ennätyksiä, jälkeen joimme yhdessä proteiinijuomia ja hiilaripirtelön jälkeen Markku hymyilikin todella leveästi, kuin pikkulapsi jouluaattona. Harvoin olen nähnyt kuinka jonkun silmät voikin syttyä penkkipunneruksesta puhuessa samalla tavalla kuin Markulla pelkästä innosta. Kuntosalin sohvilla yhdessä istuskellessamme naureskelimme kuinka joku rillipäinen finninaama koitti saada pakastinkalkkunan värisiin kurjenjalkoihinsa jalkaprässissä lisää lihasta. Kylläpä riitti moisella pulkannarulla vielä työsarkaa, jätkällähän oli kroppa kuiva kuin makkarankuori. Nuorella kossilla ei selvästikään ollut mitään tietoa kuinka kovaa treenaavan saliäijän piti hankkia massaa.

Koko salitreeni menikin oikeastaan Markun kanssa jutustellessa, ensi kerralla aletaankin sitten sorvata omaa ruotoani kuntoon. Markulta sainkin kullan arvoisia vinkkejä jatkoa silmällä pitäen. Lähtiessäni heitin heipat Markulle ja tämän adjutanteille ja yhdessä naureskelimme halveksuvasti salin sivustalle siirtyneelle naiselle, joka venytteli jalkojaan. Kuinka naurettavaa, hukata nyt hyvää saliaikaa venyttelyyn tai muuhun palautteluun…

 

******

 

OSA 2

Kropan hiominen rantakuntoon oli määrä aloittaa Sali-Markun valvovan silmän alaisena perjantaina ja mikä olisikaan ollut osuvampi päivä kirjoittaa uusi uljas luku suomalaisen bodauskulttuurin aikakirjoihin kuin kansallisrunoilija J.L Runebergin juhlapäivä. Ja vielä samana iltana televisiosta näytettiin Rocky-saagan (Rocky on jokaisen treenarin esikuva ja taisteluasenteen ruumiillistuma) toistaiseksi viimeinen osa, Rocky Balboa. Mahtoiko tämä olla kohtaloa vai ei, mutta palaset tuntuivat elämässäni ensimmäistä kertaa loksahtelevan kohdalleen kuin Tetris-pelissä konsanaan.

Markku vaati minua tulemaan salille hänen poikamiesboksinsa kautta ja jo sisälle astuessa huomasin, että nyt ollaan bodauksen ytimessä. Markun makuualkovellisen yksiön olohuoneen täytti 50 tuumainen tv sekä painonnostopenkki ja komean sisustuskokonaisuuden viimeisteli nurkassa nököttävä kirjahylly, joka oli täynnä heraproteiinijauhepusseja, kreatiinia ja erilaisia aminohappo- ja hiilihydraattivalmisteita. Seinälle Markku oli kiinnittänyt asennejulisteen ”Train Insane or remain the same”, jossa pronssin värinen kakkapökäleeltä muistuttava könsikäs pikkuhousuissaan pullisteli kehonrakennuskisojen lavalla.

Markun mukaan bodaaminen oli syytä kohdallani aloittaa bulkkauksella eli massan hankkimisella ja tähän Markku oli kehittänyt oman reseptinsä, eli rasvapannu ’a la Markun (alla kuva). Markun mukaan kunnon mättöaterian jälkeen ei tarvinnut turhaa murehtia kataboliaa. Minä olin aikaisemmin käsittänyt, että lenkki ennen treeniä tarkoitti jotain ihan muuta, mutta nopeasti minulle selvisi ettei bodari kävele saati juokse.

Markku oli omistautunut bodaukselle täysin ja tämän takia Markku ei kyennyt päivätöihin, sillä paras aika treenata oli päiväsaikaan, kun salilla oli hyvin tilaa ja muut harrastelijat olivat töissä. Käsittämätöntä ettei yhteiskunnalla, saati työvoimaviranomaisilla, löytynyt yhtään vastakaikua tahi tukea kehonrakennukselle?

Markku oli lähes Jyrki Sukulan veroinen kotikokki, mutta tuhdin lounaan jälkeen peräsuolessa alkoi ilmetä ylensyönnistä aiheutunutta painetta, joka oli syytä purkaa wc-tiloissa. Markun saniteettitilat olivatkin sitten nähtävyys sinänsä, sillä ”hotellihelpotuksen” seinät oli vuorattu kauttaaltaan tissikalentereilla ja lattia oli täynnä mytättyjä vessapaperituppoja. Markulla oli ilmeisesti ollut jokin aika sitten todella kova nuha, sillä niin liiskaantuneenoloisia paperitollot olivat.

Salitreenissä Markku suosi Arskan kutosta eli Arnold Schwarzeneggerin kehittämää treeniohjelmaa, joka tunnetaan myös nimellä Arnold’s Golden Six (Arnoldin kultainen kuusikko). Tästä legendaarisesta treeniohjelmasta räppää myös Matti Ft. Roinatan biisissään Roju. Salille päästyämme tapasimme Iron Miken, joka heitti heti meidät nähtyään klassisen kysymykseen, ”Paljon penkki?” Tähän miehisyyttä mittaavaan kysymykseen ei ollut syytä vastata salikoodin mukaan mitään, vaan tähän kysymykseen tuli vain murahtaa tai vastata jotain ympäripyöreätä, ellei penkkitulos ollut vähintään 150 kilon paremmalla puolella. Meidän kolmen astellessa pukuhuoneeseen huomasin nopeasti mitä sosiaalista arvostusta bodarit salilla nauttivat. Hyväksyviä nyökkäilyjä tuli vähän joka puolelta. Tuntui kuin olisi ihailtuna filmitähtenä kävellyt punaisella matolla.

Seuraavaksi survoimme asiaankuuluvat lisäravinteet naamatauluun ja astelimme antamaan raudalle kyytiä. Tuskin ehdin ladata levyt tankoon, kun Markku jo ilmoitti, että hän olisi valmis lähtemään. Bodari ei kuulemma tee pitkiä sarjoja. Salireissu on niin lyhyt etten katsonut edes tarpeelliseksi käydä suihkussa, mutta palautusjuoma oli silti aiheellista nauttia, jotta treenin jälkeen lihakset saisivat kaipaamaansa rakennusainetta. Ensimmäinen salikäynti oli siinä määrin virkistävä, että nyt salikärpänen puraisi allekirjoittanutta oikein kunnolla ja treeni jatkuu entistä kovemmalla draivilla taas ensi viikolla.

 

****

OSA 3

Kevät alkoi jo ilmoitella itsestään joten ”Kesäksi Kondikseen”-projektiin oli syytä lisätä kierroksia kesän, eli deadlinen, uhkaavasti lähestyessä. Uudelta ystävältäni, Sali-Markulta, olin saanut viime viikkojen ajan paitsi kullanarvoisia bodausvinkkejä myös lahjaksi aina tyylikkäät Mojave-aurinkolasit joiden toiminnallisuus perustui siihen, että lasien sankoihin saattoi vaihtaa erilaisia linssejä sään mukaan. Markku antoi lasien mukaan vain yhdet linssit jotka oli suunniteltu, ikävä kyllä yökalastukseen, joten auton ajaminen kyseisillä plekseillä oli suhteellisen haastavaa kevätauringon helottaessa täydeltä laidalta, mutta hei, mitäpä sitä ei tekisi korean ulkomuodon vuoksi?

Tänään oli salitreenissä käsipäivä eli salimiehen juhlapäivä. Kuten kaikki salihemmot hyvin tietävät maksipainoilla ohimosuonet pullistuen väännetty hauiskääntö on parasta mitä mies voi housut päällä tehdä ja nyt olikin määrä vetää käsivarret oikein kunnolla hapoille ja pumppiin.

Sali-Markku, mies joka syö rautalankaa ja paskantaa kettinkiä, oli laatinut allekirjoittaneelle viimeisen päälle olevan saliohjelman, mutta kun kaivoin Markun käsikirjoittaman saliohjelman repusta esille en saanut Markun hapuilevasta ekaluokkalaisen käsialaa muistuttavista harakanvarpaista mitään selvää. Olo oli kuin egyptologilla tutkiessa Rosettan kiven hieroglyfejä. Äimistellen tuijotin paperia salin hämärän hiljaisuudessa kuin mykkä pimperoa. Mitä ihmeen munkkilatinaa se Markku oli proteiinipöllyissään rustaillut?

Näytti uhkaavasti siltä, että salitreeni oli mennä totaalisesti penkin alle (kuvainnollisesti), sillä en kerta kaikkiaan saanut mitään selvää mitä Markku oli saliohjelmaan tälle päivälle suunnitellut, mutta koska olin salille tullut, päätin improvisoida ja tehdä ainakin joitakin massaa lisääviä harjoitteita. Päätin hakea salin isoimman käsipainon ja veivata ojentajat kuntoon ranskalaisella punnerruksella.

Asetuin selinmakuulle penkille ja nostin käsipainon silmieni ylle jolloin huomasin pahaksi onneksi käsipainoissa olevan lukon jääneen puolittain auki. Yhdessä nanosekunnissa 40 kiloa römähti suoraan klyyvarini päälle ja seuraava muistikuva olikin Peijaksesta, kun Markku ystävineen oli saapunut minua sairaalaan katsomaan.

Vastaavanlaista yhteisöllisyyttä en ole päässyt kokemaan koskaan missään. Koossa oli koko jengi; Sali-Markku, Rahkaäijä Iiro, Hiilari-Harri, Iron Mike ja Hulk-Mähönen (Ohessa kuva Hulkin painoista). Väkisin siinä tunteiden sekamelskassa isompikin mies herkistyi ja taisipa siinä jokunen kyynelkin jo nousta silmäkulmaan. Kyynelkanavat aukesi viikunapäisieltä joukolta viimeistään siinä kohtaa kun Markku otti isällisesti kaikkia käsistä muodostaen ympärilleni piirin, polvistui ja lausui bodarin (Bull) meidän rukouksen:

Bull meidän, joka olet punttisalilla.
Pyhitetty olkoon sinun vinopenkkisi.
Tulkoon sinun varmistajasi.
Tapahtukoon sinun henkilökohtainen penkkiennätyksesi,
myös tasapenkissä niin kuin pystypunnerruksessa.
Anna meille tänä päivänä
meidän jokapäiväinen protskupatukkamme.
Ja anna meille meidän vajaat kyykyt anteeksi,
niin kuin mekin anteeksi annamme niille,
jotka ovat kyykkyhäkissä hauiskääntöä tehneet.
Äläkä saata meitä grilliherkkujen kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.
Sillä sinun ovat terveelliset elämäntavat
ja voima ja kunnia iankaikkisesti.
Bullmen.

Liikutuin niin kovasti, että kanyyli kädestäni oli pudota. Markku kertoi kyynel silmäkulmassa kuinka he kaikki olivat olleet kovin huolissaan minusta juuri kun olin päässyt sisälle perheeseen. Toisaalta mikä olisi ollut kunniakkaampaa kuin päättää päivänsä rakkaan harrastuksensa parissa. Liikuttava puhe ja treenikundien jalo ele nosti treenimotivaatiotani entisestään ja tuskin maltan jo odottaa seuraavaa viikkoa, viikkoa, jolloin annetaan raudalle kyytiä!

 

****

OSA 4

Uusi vuosi, muttei ihan uudet kujeet. Kuten aikaisemmin allekirjoittaneen vuodatuksia lukeneet muistavat tein monen muun tavoin vuoden vaihtuessa lupauksen ”kesäksi rantakuntoon” ja vakaa aikomus oli hankkiutua eroon lähinnä pulkannarua muistuttavasta vartalosta. Siitä mistä kesästä tosin on kyse en ole itseni kanssa vielä sopinut. Joka tapauksessa alkuvuosi on lähtenyt käyntiin hyvällä treenidraivilla uuden hyvän ystäväni Sali-Markun opastamana ja lisäbuustia treeneihin olen saanut Tammelan vahvan miehen, Mr Olmin, naamakirjapullisteluvideoista. Kyllähän kirjoittamaton totuus on, että kaikki miehet on luotu yhdenvertaisiksi, mutta ainoastaan parhaista tulee bodareita.

Pakki on ollut viime viikot sekaisin kuin Haminan kaupunki kiitos totaalisen muutoksen käyneen ruokavalion. Ruokaympyrä on mennyt koko lailla uusiksi. Sali-Markku onkin sorvannut meikäläiselle, siis miehelle jonka päivittäinen murkinointi koostui aikaisemmin lähinnä pakastepizzoista ja hampurilaisravintoloiden tarjonnasta, timanttisen bodaridieetin, jossa joka ikinen ruuan murunen uitetaan proteiinissa, lesitiinissä ja glutamiinissa. Tosi saliäijän massakausi on kulinarismin juhlaa jossa kaikki tekeminen tähtää optimaaliseen lihaksen kasvatukseen. Bodarin tankkaus ei sisällä retiisiä ja artisokkaa, sillä uhrauksiin on kyettävä muokatessa kehosta uljas temppeli.

Viime viikkoina olen kuitenkin alkanut tuntea olevani enemmän kemianopiskelija tai apteekkari kuin mikään bodari. Tutuksi ovat tulleet erilaiset lisäravinteet ja etenkin talousvaaka jossa mittasuhde- ja muunnoslaskuja on saanut tehdä enemmän kuin keskiverto lähihoitajaopiskelija. Elämää rytmittivät jatkuva ripulointi ja kiusalliset ilmavaivat, mutta kaiken tuon kestää, kun pystyy sielunsa silmin kuvittelemaan niitä ihailevia katseita joita kroppani tulisi keräämään kesällä Hietsussa leopardikuosisissa Speedoissa.

Eräältä salikaverilta sain mainion vinkin teipata yöksi 3 kilon kahvakuulat ilmastointiteipillä jalkoihin ja käsiin jolloin treeniä saattoi tehdä nukkuessa huomaamatta. Nerokasta ja kätevää. Viimeaikoina elämäni on ollut bodausta 24/7. Aikaisemmin yöni täyttivät perin arkiset unet, mutta nykyään näen öisin vain bodausunia joissa seikkailevat Jutta G, Satu Kalmi, Bull ja oikestaan koko FitFarmin porukka. Melkein tekisi mieli ääneen julistaa salilla päästyään kuin Martin Luther King aikoinaan, ”I have a Dream”, mutta tosin hieman eri teemalla…

Hyvin nukutun yön jälkeen päätin suunnata heti aamu tuimaan salille, että aineenvaihdunta saadaan heti käyntiin johtoajatuksella, ”aikainen lintu madon nappaa.” Sunnuntaiaamu salilla oli kuin suora läpileikkaus jonkin palvelutalon eläkeläisten viriketoiminnasta, sillä niin paljon salilta löytyi aikaisemman saapumiserän edustajia. Toisaalta ihan kiva, sillä kyllä seniorikaartinkin oli hyvä nälkä kuinka nykysukupolvi bodaa. Mentorini Sali-Markku oli aina ollut sitä mieltä, että jalkojen tekeminen salilla oli ajan haaskausta, sillä jalkalihakset saivat ihan riittävästi treeniä arkikävelyssä, tosin Markun teeseihin kuului myös ettei bodari kävele mikä on kieltämättä pienessä ideologisessa ristiriidassa keskenään (ohessa kuva Sali-Markusta).

Alkuvuoden aikana minusta ei ole vielä kehittynyt lingvistikkoa, mutta jotenkin olen oppinut tulkitsemaan Markun tekemään horjuvalla lääkärin käsialaa muistuttavia hieroglyfeillä rustattua saliohjelmaa. Päivän agendaan oli sisälletty joukko erilaisia selkä- ja rintaliikkeitä ja niinpä päätin polkaista treenit käyntiin perinteisellä ylätajalla. Eräs viimeisen värin päähänsä saanut harmaahapsi oli juuri tekemässä samaa liikettä ja aika kovilla painoilla pappa rautaa rykikin liikkeelle. Pappa sai treeninsä tehtyä ja päätin että teen samoilla painoilla ja näytän samalla vähän papalle testosteronia tihkuvaa äijämeininkiä sekä sen kuka on todellinen salin kunkku.

Sain tempaistua kehoni painoa käyttäen muutaman toiston, mutta pian tuli stoppi. En kerta kaikkiaan saanut painoja liikkeelle. Mitä ihmeen dopingia pappa oli vetänyt? Itsetuntoni koki pienen kolauksen joten päätin käväistä vessassa välillä juomassa. Sulkeuduttuani vessaan kuulin joidenkin nuorten juippien hihittelevän pukukopissa, että tuolla vessassa on se peppuhöyry-kaveri. Näköjään muutaman viikon takainen pieni suolikaasun pärähdys oli tehnyt poikiin lähtemättömän vaikutuksen, että jotkut jaksavatkin leukailla.

Bodarina olin oppinut, että omatessa isot lihakset sinun ei tarvitse pelätä kuin rahanvaihtajaa Alanyassa ja verottajaa, mutta nyt itsetuntoni syvällä pumpattujen lihaksien alla oli poljettu niin pohjamutiin, että päätin jättää koko bodauksen. Nakkasin uudet salikamppeet ja proteiinijauhot pukukopin roskakoriin ja painelin kohti ulko-ovea. Jatkossa keskittyisin Kimblen pelaamiseen turvallisesti kotioloissa…