keskiviikko, 27. joulukuu 2017

Jouluaaton aamu

 

Jouluaaton aamuna kaksi tumman puhuvaa mustiin verkkosukkiin pukeutunutta hahmoa; Annika ja Svetlana, astelivat pitkin Kalliossa sijiatsevaa Flemiginkatua. Heidän määräpäänään oli Satamaradankatu. Joidenkin ammattikuntien edustajat joutuivat paiskimaan töitä pyhäpäivien aattonakin eikä siinä kyselty työssäoloehtojen lainvoimaisuutta tai ilta- tahi sunnuntailisiä.

 

Äkkiä Annika kysyi Svetlanalta; Hei, mitä aiot pyytää joulupukilta? -200 euroa niin kuin kaikilta muiltakin vastasi Svetlana.

 

perjantai, 15. joulukuu 2017

Politiikan Pelimies

 

Keijo raapi jo hieman harmaantunutta päälakeaan työhuoneessaan torkkupeittoon kääriytyneenä ja pläräili puhelintaan. Takana oli tiukka eduskunnan täysistunto, jossa oli tuntitolkulla väitelty uudesta alkoholilaista. Keijoa asia ei juurikaan koskettanut, olihan hän poliitikko, viina virtasi kekkereissä sanoivat lait tai asetukset mitä hyvänsä. Keijon päässä pyörikin jo itseasiassa sikariportaan viikonlopun saunapeijaiset, jossa taas tehtäisiin ne todelliset päätökset. Oli aivan sama mitä erilaiset valiokunnat, asiantuntijat, viherhippiäiset ja kukkahattutädit olivat asioihin mieltä, sillä kyllä Keijo ja kaverit tiesivät helvetin paljon paremmin mitä tämä maa ja sen Talvisodan ihmeen karaisema katajainen kansa tarvitsi.

 

Vain kaikista tyhmimmät ja naiivimmat tapaukset kuvittelivat, että päätöksiä tehtäisiin Arkadian mäellä. Vielä typerimmät kuvittelivat, että päätökset perustuivat johonkin järjelliseen pohdintaan. Todellisuudessa koko suuri ”sirkus” oli osa suurta isojen poikien hiekkalaatikkoleikkiä, jossa raha ja valta näyttelivät pääosaa. Ne todelliset päätökset tehtäisiin lopulta ministerin saunanlauteilla jonne luonnollisesti oli kutsuttu vain harvat ja valitut salaseuran jäsenet.

 

Keijo oli luonnollisesti pienen piirin yksi keskeisimmistä vaikuttajista olihan hän taitavaksi tiedetty politiikan peluri joka omasi paitsi manipuloinnin myös paskan puhumisen jalon taidon. Monissa liemissä keitetty Keijo oli lähes olympiatason valehtelija ja niinpä hän luovikin kabineteissa sulavasti eikä useista kontakteista eri alojen vaikuttajiin ainakaan vähentänyt hänen mielipiteidensä painoarvoa sekä yleisesti tiedostettua karismaa.

 

Mannerheimintien kivilinnassa Keijo ei ollut vuosikausiin tehnyt mikään konkreettista. Keijon vuodet olivatkin kuluneet lähinnä äänestäjiä mielistellessä, päättäjiä nuoleskellessä ja ympäripyöreitä lausuntoja jaellessa. Päivät kuluivat lähinnä lobbareiden tarjoiluista nauttien ja lääppiessä naiskansanedustajia sekä pakoillessa edes jonkunlaista suoraselkäisyyttä vaatinutta puoluejohtajaa. Jäsenenä Keijo oli kyllä useammassakin työryhmässä, mutta sielläkin aika kuului pääsääntöisesti limua juoden ja twitteriä näpytellen. Vuosi sitten Keijo oli onnistunut löytämään niin innokkaan ja näppärän avustajan ettei hänelle oikeastaan jäänyt enää mitään tekemistä, joten oikeastaan ainoaksi ”työksi” jäi Storyvillen jazz-klubin baaritiskillä verkostojen luominen (lue: valkovenäläisten kittaaminen). Onneksi oli viikonloppu ja muutenkin koitti Keijollakin muutaman vuoden päästä ansaitut kansanedustajan sopeutumiseläkepäivät.

 

 

perjantai, 17. helmikuu 2017

AUTOKUUMETTA

 

Sami on normaali perheellinen suomalainen mies jonka täydelliseen ydinperheeseen kuului kauniin vaimon lisäksi suloista kaksi lasta, omakotitalo järven rannalla Tuusulassa, kultainen noutaja ja farmari-Avensis. Tämän perheidyllin täydensi mainio työ vakavaraisessa pankkiiriliikkeessä Helsingin keskustassa josta hän oli vastikään saanut osakkuuden itselleen. Kaikki palaset elämässä näyttivät loksahdelleen Samin kohdalla paikoilleen kuin Tetris-pelissä konsanaan.

 

Kevät auringon lyödessä ensimmäisiä säteitään Kruunuhaan maisemakonttorin ikkunaan Sami havahtui katselemaan ulos kadulla vilistäviä ihmisiä. Hän tuijotti ihmismerta ja näki väkijoukossa miehen joka ajeli avoautollaan pitkin Unioninkatu vieressä pitkäsäärinen blondi jonka rintavarustus oli paitsi runsas myös häveliään antava. Kattoluukku oli auki, sekä autolla että kuskilla. Pariskunnalla näytti suuresta ikäerosta huolimatta hauskaa yhdessä.

 

Sami jatkoi töitään, mutta näky jäi vaivaan häntä. Myöhemmin lounaalla Sami selaili päivän Helsingin Sanomia jossa monet autoliikkeet hehkuttivat kevät-kampanjoitaan ja sitä kuinka juuri nyt oikea aika hankkia uusi auto. Lounaan jälkeen Samilla oli johtoryhmän palaveri jossa toimitusjohtaja esitteli tulevan kvartaalin tulostavoitteita, mutta Sami oli ajatuksineen muualla, miettien sitä kuinka hienoa olisikaan kurvailla avoautolla Kaivopuistossa tuulenvireen kevyesti kutittaessa korvalehtiä. Sami maalaili mielessään mielikuvaa siitä kuinka ihmisten päät kääntyisivät kerta toisensa jälkeen ja hän saattoi jo ajatuksissaan tuntea ihmisten ihailevat katseet. Tätä unelmointia kesti työpäivän loppuun saakka.

 

Kotiin työpäivän päätteeksi kurvatessa Sami huomasi, että naapurin Reiska oli vaihtanut vanhan harmaan tavallisen Nissan Primeransa samanlaiseen harmaaseen Avensikseen kuin mitä hänellä oli. Sami pyöritteli päätään. Reiska oli ammatiltaan putkimies ja hän sentään pankkikiiriliikkeen kehitysjohtaja. Jonkinlainen peräero naapuriin oli tehtävä. Sami lähti siltä seisomalta nettiin katselemaan itselleen uutta autoa ja äkkiä silmään osuikin erään yksityisen myyjän erikoinen myynti-ilmoitus.

 

*****

 

Jaa luottokulkine talouteen hakuses tai huvittelluun rantaraitille? Tahi metsämiehelle pystyvä ratsu joka ei pelekää pieniä eikä isoja kanttikiviä eikä urasia mettäteitä. Vai kenties halapa ylläpitonen ensiauto? Tai kakkosauto tai kolmosauto tai muuten vaan pihalle ihmetystä herättämään? Tästä löytyypi katu-uskottava kiesi monneen mennoon.

 

Tässähän semmonen timangi ois aivan joutilaana, että oksat pois. Voishan tuon itelläki piettää ku ei se miksikään mene vaikka vuosikymmenet vierii, 6,5 litranen isolohko jysähtää käymään lämpötilojen ääripäistä toiseen ninku tyhyjää vaa. Meinaa vaan tässä pitkästyä ku pyssyy kynnenaluset puhtaana ku eihä nämät tämän mallin kiesit tarvi ku ajjaa. Ei ole mittää vikkaa, muuta ku että päältäpäin on jo vähän aika patinoinu tätä mutkasten teitten väsymätöntä kiertäjää. Mutta, jos etit takuuvarmaa kukkahamosten kostuttajaa nii täsä on semmote. Julkisivu on siisti ko mikä että kelpaa daamien kans kylälläki riiata.

 

Harvinainen Jubilee-mallin kaksoisväritys joka herättää kunnioitusta ja tarvittaessa pelkoa kanssa-autoilijoissa. Konepelti ja perälunkka voikukan keltanen että löytää helpommin autolle takasin marjareissulla, konttiin muljahtaa komiasti neljä vatia puolukkaa ja poimuri, tarvittaessa vaikka anoppi.

 

Jos pimiällä meinaa lähtiä maastoon niin teippaa töötin pohjaan niin aina kuulee missä pirssi on vaikka sestoo usiammanki vaaran taakse, kyllä se kolomatta päivää huutaa ku akku on melekein uus. Harvinaisen Luxury-mallin varustelun huomaa heti oven auki käpälöityään, kuskin ovesta löytyy sähkötoimisen keskuslukituksen käyttökytkin ja nopea silmäys mittariston suuntaan kertoo sieltä löytyvän pensavalojen ja muitten instrumenttien lisäksi harvinaista herkkua Japanin diskopalloissa, eli kierroslukumittarin.

 

Aikasemmin auton omisti opettajarouva joka komiasti puhhui mainohista ajo-ominaisuuksista, eikä suotta. Kaikki pellaa. Kuitenki joku kirkiisi tahi renkaan potkija killauttaa ja kyssyy niin lue ensin nämä; Pyyhkijät, pellaa. On tihkumallia, nopiaa ja helevetinmoista kyytiä vispottavaa mallia. Pyyhkijänsulat on hyvässä synkronissa ja ei kitise eikä kihinuta. Puhallin, pellaa. Joka noppeuvella ja puhaltaa kuumaa ja helevetin kuumaa. Seksihelteilläki seleviää ku vääntelee vintikoita auki kelin ja vauhin mukkaan.

 

Moottori, pellaa tietenki. Ei syö öljyä, pellaa kaikilla maailman pensoilla eikä puhaltele sinistä ja käypii ko käkikello. Tasatunnein karjahtelee. Käyntiin lähtee ku palmun alta, vaikka pakkasta olis kuin napajäätikölä. Ja on ni hiljanen ja siisti käynnilleen että pittää välillä kielellä kokkeilla pakosarjasta että onko se etes käynissä. Vaihelaatikko ja kytkin, pellaa. Ei ees rusaha kakkonen ninku joissaki nuorisomallien tuuninki versioisa joskus käy, nehän lyö pykälää vaihtaessa kynsille ninku ylitarkka naaraspuolinen kirstunsa vartija baarin tiskillä valomerkin jäläkeen. Ei muuten ruspota täsä mutterivirityksesä vetonivelet eikä muutenkaan kuulu mittään ylimäärästä kilkettä vaikka huonompaaki keinoa laskettelee. Valot, pellaa ja näyttää kaikkiin oikeisiin ilimansuuntiin ja valojen ikkunat ehjät. Tuulilasi, pellaa. Vaihettuki joskus ja vasemmanpuoleinen ikkunanreunuslista on lentäny helevetin teille jossaki ohituksessa. Voin siihen myykilauan naulata jos mahollinen ostaja niin haluaa. Sisusta, aivan asiallinen. Ei ole päästetty mitään lapsi- tai kärppälaumaa kirveen ja petkeleen kanssa jakkaroille reuhuamaan.

 

Kuskin jakkaralle on aina nii kovasti tunkua että siitä on vähän reunus kulevunu. Tai sitte siihen jakkaraan on tarttunu karhunrauvat mettäreissulla. Ei ole kuskattu mittään koiria eikä mettäsikoja eikä ole ollu hajukuusia haittoina roikkumassa niin aivan on autenttinen vanha herraskainen hajumaailma hytissä. Gramofooniki on aikoinaan päivitetty alkuperäsestä kiikarimankasta Pioneerin soittimeen jossa roikkuu vielä AUX-piuha niin saa vaikka tamagotsin tai Walkmanin kautta Suvi Teräsniskan soimaan ku päästelee kohti määränpäätä luu lankulla. Radioki kuuluu kyllä ni saa kuunella mettäradiosta uutiset tai Mielensäpahoittajan turinoita ku juomuksille ajelee.

 

Justiinsa ostettu piltemasta uus pakoputken alakupätkä joka makso saman verran ku tämä koko auto uutena. Mutta onhan se rahan arvoki niistä ajoista muuttunu, muistaa ko ennen vanhaan maitopurkinki sai alle markalla ja nyt ei ole pennejä eikä etes kunnon maitoa. Muutenpa se ei olekkaan muuttunu. Ei ole tämä pirssikään.

 

Renkaat on alla aivan uuet kesämallin pinnat erikoisalumiini-valsseilla ja talvirenkaatki on hyvissä piikeissä ku viisaana ajettu aina ajourien sivussa tai luiskassa ettei paljas asvaltti syö nastoja tyhyjää. Kopassa ei kukkasia näy ja jos näkkyy ni se on optinen harha ku autolla on ajettu vain suolaamattomilla pätkilä. Tarvittaessa helemat voin tervata niin nekkään ei näytä ni kiveksenhakkaamilta.

 

Pellit on suorat ja peilaa huonossaki valossa oman naamankuvan takasin, sitä on monena aamuna väsyksissään niin peljänny että pitäny lähtiä pyörällä. Jarrut pellaa jalalla ja käellä. Iskarit on tolokuissaan ja ei tyhyjiä pompi tai kallistele, iskaritesti on justiin tehty ku Taaporinvuoren kurvin ajastin satasta läpi ni vieruskaverilla ei menny pipo silmille.

 

Huoltokirja on varmaan joskus annettu muksuille suttupaperiksi tai laitettu koiran aluseksi ni sitä ei ole, mutta osia on vaiheltu sitä mukkaan ku niitä on hajonnu. Eli eipä juurikaan ole vaihettu. Jakopään remeliki sielä huilaa vielä ainaki 40 tonnia, voi tuurilla kokkeila pitempäänki. Vetokuula löytyy tietenki niin perässä huilaa kärri tai vaikka taukotupa mettäkonehommiin palstalle.

 

Ku ei tyhjiä tinkaa ja räkytä ni kaupan pääle äyskäri, paikallislehden vuosikerta vuodelta 2014 ja toinen samanlainen peli käänteisillä väreillä varaosiksi ni saavatpa paikallisen kylän Essolla marttakerholaiset ihimeteltävää. Mutta eihä näistä säry ikinä mittään ni siitähän saa vaikka kukkapenkin tai laittaa porstuaan kissalle pesäksi.

 

Ei muuta ku tule kaupoille, ehejä auto on. Pensaaki kestää löysätä tankin täyteen eikä mene pää huuruista sekasin muuta ku ajon hurmiosta eli tankkiki piettää ninku kuuluuki. Tankillisella muuten ajjaa komiasti puoli kessää jos ei kovin tyhjää karjauttele, mieli kyllä välillä tekkee polkasta sukka lattiaan ku poikaset alakaa kaiken maailman rihneillä työntymään puskuriin katteuksissaan, vetojahan tässä on niin että heleposti päästelee vahingossa semmosta kyytiä että saattaa sinivuokot tikkarikourasa liputtaa varikolle.

 

Auto liikehtii akselilla Nurmijärvi-Loppi, soita jos olet tulosa koeajolle ja jos en itte jouva paikan pääle ni jätän avaimet silimään. Saatan mie tämän kanssa jonneki vastaanki reuvahtaa jos pensat maksaa. Soita vaikka vasiten, tingata saa jos osaa. Vaihosaki voi tyrkyttää mitä vain, ei mittää paska itämaan Nipponi sontaa kumminkaan. Eikä koiraa enkä solariumia huomioi vaihossa ku niitä on jo tarjottu.

 

*****

 

Sami katseli aikansa myynti-ilmoitusta ja tuli lopulta siihen lopputulokseen, että tässä oli juuri se auto mitä hän haki. Eihän mitään piparimagneettia etsinyt, jolla voisi tuoda helpotusta jo orastavaan keski-iän kriisiin, vaan autoa joka erottuisi massasta, autoa, jolla pärjäisi niin metsässä, kaupungissa kuin matka-ajossakin. Hän oli perin kyllästynyt Toyotansa tavallisuuteen.

 

Sami sopi myyjän kanssa treffit läheiselle SEOlle ja kaupat syntyivät supliikin ja lusakan myyjän kanssa nopeasti ja jouhevasti. Vaihdossa Sami antoi antoi Avensiksensa jonka myyjä kelpuutti pitkin hampain. Kaupat tehtyään Sami soitti vaimolleen ja ilmoitti että jatkossa hän on oman elämänsä herra ja häntä tuli kutsua Sammyksi, sillä se oli kuulemma huomattavasti ”coolimpi” nimi kuin Sami joka symboloi täydellistä ukkoutumista aivan kuten tympeän harmaa Toyotakin. Olihan hän vielä nuori, viriili mies niukin naukin nelikymppinen.

 

autokauppa.jpg

 

 

Uuden autonsa puikkoihin päästyään Sammy tunti kuinka villit orhit konepellin alla suorastaan janosivat päästä valloilleen. Sammyn oli pakko päästä hieman testaamaan auton ominaisuuksia käytännössä. Sammy karautti matkaan ja painoi tallan pohjaan. Sammy oli ajanut elämänsä aikana oikeastaan vain uusilla autoilla jossa oli kaikenmaailman kierroksenrajoittimet, luistonestot jne. ja niinpä ärhäkkä peli lähti täysin Sammyltä lapasesta. Onneton konttorirotta täräytti suoraan läpi paikallisen S-marketin seinästä.

 

Kuin ihmeen kaupalla Sammy selvisi onnettomuudesta säikähdyksellä ilman vammoja eikä hänen auttanut onnettomuuden jälkeen kuin tallustaa kohti kohtia. Kotona vastassa oli vaimo ja lapset joille Sammy ilmoitti vailla aikaisempaa uhmakkuutta nöyränä, että jatkossa hän oli taas Sami ja huomenna he menevät ostamaan perheelle uuden auton, harmaan Toyotan.

 

 

 

tiistai, 7. helmikuu 2017

Forssalainen työhaastattelu

haastattelu.jpg

 

 

Ulkona sataa tihuutti, kun vaalean harmaisiin suoriin housuihin ja mustaan paitaan ja kravattiin pukeutunut mies nappaskengissään asteli ohi legendaarisen hotelli Koskenniskan kohti Forssan keskustaa. Pian mies saapui torin laidalla sijaitsevan kerrostalon alaovelle ja painoi nappia ovisummeria. Kerrottuaan asiansa, sähkölukko pärähti ja mies sujahti sisälle. Katseltuaan hetken nimitaulua, lähti tuo kölninvedellä itsensä vuorannut herrasmies nousemaan portaita. Kolmannen kerroksen kohdalla hän pysähtyi ja jäi huilaamaan seinää vasten, enää yleiskunto ei ollut samalla tasolla kuin vielä muutama vuosi sitten jolloin hän mätti maaleja kuin liukuhihnalta paikallisen jalkapalloseuran sinivalkoisissa väreissä Lamminrannan hornankattilassa. Noin kymmenen minuutin huilaamisen jälkeen mies soitti viereistä ovikelloa ja kohta pärähti jälleen sähkölukko.

 

- Päivää, olen Matti Vulli, mies esitteli itsensä pienen pöydän takana istuvalle vaaleahiuksiselle nuorelle neidolle. – Tässä olisi nämä hakemuspaperini.

 

- Johtaja ottaa kohta vastaan, neito vastasi hymyillen, ja otti vastaan kirjekuoren. – Istu kiireemmäksi aikaa.

 

Hetken aikaa Matti katseli ympärilleen ja sen jälkeen hänen naamalleen nousi epäuskoinen ilme, joka oli suomennettuna "mitä vittua?". Tilassa, joka oli oikeastaan vain iso eteinen, ei ollut muuta jakkaraa kuin nuoren blondin alla oleva. Tyttönen istui pienellä pilkkijakkaralla kutoen sukkaa. Tytön vieressä oli pieneltä yöpöydältä muistuttava pikkupöytä jossa oli vanha lankapuhelin, cd-radio-soitin ja Turkka Malin sekä Hampuusien vanhat cd-levyt.

 

turkka.jpg

 

Tuolilla sukkaa kutova tyttö jatkoi kutomistaan ja hymyili. Tunnelma oli kuin Basic Instictin kuulustelukohtauksessa Sharon Stonen ristiessä koipiaan. Koska ainoa istumispaikka oli lattia ei Matin auttanut kuin istuutua sille.

 

- Haluaisitko panna? Neito kysäisi yllättäen.

- Ööh, anteeksi mitenkä?

- Purkan poskeen, minä tarjoan, neito ojensi miestä kohti purkkapussia. – Raikastaa hengityksen ja tekee paremman vaikutuksen työnantajaan.

- No, siinä tapauksessa, Matti jatkoi hymyilemistä ja otti pussista kaksi palaa purkkaa.

 

Tämän jälkeen hiljaisuus palasi eteistilaan, ellei purkan mässytystä laskettu ääneksi. Aika kului, mutta mitään ei tapahtunut. Blondi ei tehnyt koko aikana Matin huomioiden mukaan mitään muuta kuin hymyili, jauhoi purkkaa ja kutoi vihreä oranssia sukkaa johon oli selvästi muodostumassa paikallisen jääkiekkoseuran logo, aika kummallista touhua sihteeriltä.

 

- Sisään! Kuului vihdoin viereisen oven takaa.

- Ole hyvä, johtaja ottaa nyt vastaan, neito ilmoitti Matille.

 

Matti nousi ylös, suoristi paidan ja housut, korjasi paidan kaulusta ja avasi oven. Oven takaa paljastui melkoisen tavallinen toimistohuone, jossa oli ison kirjoituspöydän lisäksi muutama mappihylly, seinällä kulttuurivaikuttaja Esko Aaltosen muotokuva sekä kehystetty koripallojoukkueen sinikeltainen paita jossa luki selässä ”Kulonen”.

 

- Kauko Alakärppä, huoneessa keskellä lattiaa seisova pitkä mies ojensi kätensä.

- Matti Vulli, siis V:llä. Tulin sen työpaikkailmoituksen vuoksi.

- Tapasitko jo sihteerini Sini Kottaraisen?

- Tapasin kyllä, oli oikein kohtelias nuori nainen.

- Nuuh, taisit panna, Kauko työnsi nenänsä lähes kiinni Matin suuhun.

- Öh, purkan, tai oikeastaan kaksi, suuhun, työnhakija vastasi naama punoittaen.

- Hyvä, minä panen aina kun siihen on mahdollisuus. Kerroinko jo, että olen tämän firman omistaja ja toimitusjohtaja?

- Et, mutta nythän tämä tuli selväksi. Siitä ilmoituksesta minä vielä...

- Puhuttiinko siinä työpaikasta? Kauko keskeytti hakijan puheenvuoron.

- Kyllä.

- Hienoa, sihteeri osasi siis tehdä jotain oikein, herra toimitusjohtaja hymyili ja kehotti vierastaan istuutumaan pöydän toiselle puolen.

 

Matti teki työtä käskettyään ja kohta huoneeseen sipsutteli eteisestä tuttu sihteerikkö.

 

- Maistuuko? Kauko kysyi kohottaessaan kahvikuppia omille huulille.

- Kyllä kiitos, Matti hörppäsi äkkiä omasta kupistaan.

- Hyvä, sillä minä en voi juoda tällaista automaattipaskaa, Kauko työnsi oman kuppinsa Matin kupin viereen.

 

Vasta siinä vaiheessa myös Matti makuhermot saivat kerrottua totuuden tuosta juotavasta, joka oli jotain sellaista, mitä makuhermot eivät olleet aikaisemmin rekisteröineet. Juoma oli mustaa kuin tummaa pikeä, eikä siihen kaadettu maito tuonut mitään helpotusta pahaan makuun.

 

- E-erikoisen täyteläinen maku, Matti köhisi.

- Ihanaa, eikö totta? Niin tummaa, eksoottista ja väkevää, maku ihan vie mennessään, Sini kääntyi työnhakijaa kohti ja hymyili.

- Niin, siitä työpaikasta, Matti työnsi kuppia poispäin itsestään.

- Kupit tyhjiksi, niin mennään asiaan, ei minulla niin kiire ole, ettet kerkeä nauttia juomistasi, Kauko hymyili ja alkoi leikata kynsiään Armantin mainosmattoveitsellä.

 

Matin ei auttanut muuta kuin juoda nuo kaksi kupillista helvetin pahanmakuista kahvia, tai mitä sotkua se sitten ikinä olikaan. Onneksi Sini oli tuonut pöytään pullapitkon, joka meni siinä samalla viimeistä murua myöten, hyvä että edes piisasi. Kylläpä Antin konditoria osasikin loihtia vehnästä maittavia nisuja. Noin vartin päästä niin pullalautanen kuin kahvikupitkin olivat täysin tyhjät ja herra toimitusjohtaja kaivoi työpöytänsä laatikosta kankaisen liinan housujensa peitoksi ja alkoi ahmia muovisesta eväslaatikosta pylsyä. Toimitusjohtaja hotki lautasen tyhjäksi muutamassa minuutissa ja nousi äkkiä kimakan pieraisun säestämänä konttorituolista.

 

- Tulit siis työpaikan vuoksi? Hän kysäisi selkä hakijaa kohti.

- Niin tulin, mutta siinä on kyllä yksi epäselvä kohta.

- Ai mikä, palkkausko? Johtaja kääntyi Matti kohti.

- Ei, vaan siinä ei mainittu mikä työpaikka on kyseessä.

- Eikö? Kauko kääntyi katsomaan kirjoituspöydän takana kynsiä lakkaavaa sihteeriänsä.

- Ei, Sini myönsi.

- Et siis tiedä mitä olet tullut hakemaan?

- En, tulin vain työpaikan takia, minulle käy melkein mikä vain, olen ollut nyt työttömänä puoli vuotta.

- Osaatko leipoa?

- E-en kyllä, mutta jos joku opettaa, olen nopea oppimaan.

-Tiedätkö tänne tullaan tekemään, ei oppimaan. Mitäköhän siitäkin tulisi jos vaikka Ameriikan presidentiksi nimitettäisiin täysin mitään mistään tietämätön tumpelo? Hä, mitä?

-Eikös sinne juuri valittu…?

-Ei puututa yksityiskohtiin,  johtaja keskeytti. Se oli vain esimerkki. No, onko sinulla jotain vahvuusalueita? Osaatko piereskellä porilaistenmarssin, puhua mandariinikiinaa tai hiihtää ilman suksia ja latua? Tai entä rakentaa sinitarrasta hattuhyllyn?

 

Matti meni sanattomaksi. Mihin ihmeen paikkaan hän oli tullut? Hän oli kyllä aikoinaan koulunsa taitavin kainalopierujen tekijä ja niittipä hän aikoinaan mainetta syömällä yhteen menoon 18 pinaattilättyä, mutta kieltämättä kysymykset vetivät miehen sanattomaksi.

 

Toimitusjohtaja huokaisi syvään, käveli ympyrää huoneessa ja huokaili lisää. Matti puolestaan nieleskeli, että oliko tämä nyt tosiaan tässä? Matti oli TE-toimiston työnhaku-kurssilla kuullut työvoimaneuvojalta, että pelkkä yksi harkitsematon sana tai ele saattoi aiheuttaa sen, että työhaastelussa työnhakija saavuta tavoitettaan eli tule valituksi työpaikkaan. Mattia jännitti vimmatusti, sillä hän tarvitsi rahapulassaan työtä todella kipeästi.

 

Työpaikkailmoituksessa oli lukenut vain pelkkä firman nimi, ”Oy Ab Alitehtaalainen” ja puhelinnumero. Hän oletti, että tuollaiseen työpaikkaan saattoi hakea kuka vain, kun ei tehtävänkuvaa oltu millään lailla tarkemmin määritelty. Hän oli soittanut työpaikkaan ennen tulemista ja nainen puhelimessa oli käskenyt vain tulla paikalle hakemuksen kanssa, ne muodolliset jutut kyllä hoituisivat itsestään.

 

Tässä kohtaa haastattelua Matti mielessä kävi, että olisikohan se ollut sittenkin parempi jäädä kotiin katselemaan Netflixiä kuin lähteä hakemaan uutta työpaikkaa? Hänellä ei ollut mitään koulutusta, joten työnsaantimahdollisuudet näin laman painaessa päälle olivat aika minimaaliset.

 

- Mikä on näkemyksesi työpaikasta jota haet? Toimitusjohtaja kysyi istuuduttuaan jälleen pöydän ääreen.

- Aika vaikea näin äkkiä...

- Yhdellä sanalla!

- Haastava, Matti heitti nopeasti.

- Kuvaile aikaa ennen tätä päivää.

- Öh tuota... varmaan aika kiireetöntä.

- Kuka syö piparisi?

- Eh, en minä kyllä osta mitään pipareita, yritän elää terveellisesti.

-Lasketko lakanoille?

-Siis mitä?

-Niin, onko yökastelua?

-E-ei.

- Miten tämä työ vaikuttaa mieleesi?

- Positiivisesti, teen mielelläni töitä, Matti koetti vakuutella parhaansa mukaan.

-Minkä väristä aamuvirtsasi on?

-Keltaista?

 

Herra johtaja kävi hakemassa kirjoituspöydältä ison mustakantisen vihkon ja alkoi raapustella sinne jotain, mutisten samalla miten korkeat kustannukset työvoiman palkkaaminen aiheuttaa firmalle ja miten perseestä Sipilän yrityksiä tukevat toimenpiteet ovat.

 

- Pessimisti ei pety. Mikä ei tapa vahvistaa. Mikä on sinun elämän mottosi? Kauko nosti katseensa vihkosta.

- Älä unelmoi vaan elä unelmaasi?,  Matti vastasi.

- Fokopo vai Alku?

- Fokopo… vastasi Matti varovasti katsellessaan seinällä olevaa Kari ”Kanni” Kulosen paitaa.

 

Toimitusjohtaja kurtisti kulmiaan ja tarkkaili edessään hikoilevaa työnhakijaa mittailevin katsein.

-Pidätkö kukkasista ja mehiläisistä?

-Kyllä kukat ovat ihan kauniita… etenkin valkoiset kallat…

-Ne ovat hautajaiskukkia? Onko sinulla itsetuhoisia ajatuksia? Ihailetko Brejvikiä?

-Ei, en ihaile!

- Oletko pelannut palloa tyttöjen kanssa?

- E-en ole, Matti pyöritteli päätään.

- EIH! Sini parkaisi samalla kirjoituspöydän takaa. – Oletko sinä siis mailapoika?

- En ole, enkä ole harrastanut mitään muuta urheilua kuin jalkapalloa ja ihan poikien kanssa, Matti selitti ja pyyhki samalla hikeä otsaltaan.

- Jaahas… Kumpi toimii paremmin, lateksi vai luonnonkumi?

- E-en kyllä tiedä.

- Siis paljaalla mennään, Kauko huokaisi syvään.

 

Matti kuunteli kummissaan toimitusjohtajan kommentteja ja mietti miten pääsisi pois tästä tilanteesta, sillä eihän nyt tällainen työpaikka voinut olla mistään kotoisin. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, että mikä firma edes on kyseessä, vai onko firmaa ollenkaan? Kello alkoi olla jo ties mitä, varmaan kohta kahdeksan illalla, joten hän lähtisi kyllä mielellään jo kotiin, ihan vaikka vain television ääreen nauttimaan uusinnoista.

 

- Miten poltat päreesi, näytä esimerkki?

- Anteeksi, siis mitä minun piti näyttää? Matti meni hämilleen.

- Suutu saatana! Kauko karjaisi.

- Voi paska, kyllä nyt vituttaa, Matti napautti nyrkillä pöytää, niin että kahvikupissa ollut lusikka muutti hieman paikkaansa.

 

Toimitusjohtaja nousi jälleen ylös tuolilta ja poistui huoneesta. Matti jäi istumaan paikoilleen, kuten myös sihteeri. Meni varmaan viisitoista minuuttia, ennen kuin Kauko palasi huoneeseen, tällä kertaa avojaloin ja ilman kravattia.

 

- Pesin sukat, se rentouttaa, toimitusjohtaja ilmoitti.

- Hyvä, minä rentoudun yleensä kuuntemalla musiikkia, Matti kertoi.

- Ei mennyt nyt tuo hermostuminen putkeen, minua alkoi suoraan sanottuna vituttaa tuollainen kessukka. Sini, näytä mallia tälle kesselille.

- Vittusaatanaperkelemunanomistajamitämenitnyttekemäänkunmaksoitpalkankaksiminuuttiamyöhässä!

- Huomasitko eron? Kauko kysyi Matilta.

- Ehkä minun pitää hieman harjoitella. Milloin tämä työ mahdollisesti alkaisi ja paljonko siitä maksetaan?

- Hetkinen, siis haetko työpaikkaa josta työntekijä saa jotain palkkaa?

- Haen kyllä, miten niin? Yleensä minulle on maksettu töistä.

- Onko ajokorttia?

- On kyllä, henkilöautokortti.

- Hyvä, lainaistiko sitä pariksi tunniksi illalla, poltin juuri omani ylinopeuden takia.

- En lainaa, tarvitsen sitä itse. Eikö tähän työpaikkaan tarvittu ajokorttia?

- Maistuuko ahven paremmalta jos se on pyydetty kalastuskortilla vai ilman korttia?

- No ei, eihän sillä ole mitään tekemistä sen maun kanssa.

- Tässä työpaikassa on koeaika, toimitusjohtaja muutti äänensä pykälää virallisemman kuuloiseksi.

- Kuinka monta kuukautta?

- Niin kauan kuin on tarvis.

-Siis että mitä? Mitä liitto näihin työehtoihin sanoo?

-Siis mitä? Oletko joku "liiton mies"? Täällä tehdään töitä eikä saatana nahistella työehdoista!  Menes istumaan vähäksi aikaa tuonne ikkunalaudalle, me Sinin kanssa mietitään tässä pöydän äärellä mitä sinun kanssa tehdään, toimitusjohtaja patisti työnhakijaa.

 

Matti teki työtä käskettyä ja istui kohta isolla betonisella ikkunalaudalla, katsellen alhaalla vilistäviä autojen valoja. Ilta oli jo pimentynyt, mutta kaupungissa (edes Forssassa) ei onneksi koskaan ollut täysin pimeä.

 

- Tultiin tulokseen, Kauko nousi vähän ajan päästä pöydästä.

- Niin? Matti kostutti kielellä huuliaan.

- Menes käymään käymään Turun satamassa ja siellä sinua odottaa paketti. Tuo se tänne, niin palataan sitten asiaan, tuossa avaimet, toimitusjohtaja heitti Mattia kohti avainnipun.

- Mit...

- Mene nyt jo, oven löydät varmaan itse. Auto on oven edessä sakkopaikalla.

 

Matin ei auttanut muuta kuin poistua, sillä sihteeri puoliksi työnsi hänet rappuun. Matti katseli avaimia ja laskeutui katutasolle. Oven edessä seisoi punainen Opel Astra ja avaimet sopivat siihen. Penkillä oli paperilappu, jossa teksti: "Paketin saat Viking Linen matkustajaterminaalin edestä mieheltä jolla on päässään HK:n sininen lippalakki. Sinne Turkuun ei tarvitse jäädä asumaan, työt alkavat ensi maanantaina, Tervetuloa remmiin. t: työnantaja."

 

 

tiistai, 24. tammikuu 2017

TÄYDELLINEN TINDER-MATCH

 

Jouko Saapunkia jännitti suunnattomasti hänen sovittaessaan ylleen vanhaa taksirenkinä toimineen isä-vainaan nahkatakkia vessan pelin edessä. Joululahjaksi joitakin viikkoja sitten Jouko oli saanut omalta äidiltään (jonka kanssa asui vielä kotona yhdessä) elämänsä ensimmäisen älypuhelimen ja heti puhelimen saatuaan hän oli kirjautunut Tinder-palveluun ja laatinut siellä itselleen profiilin pitkälti Kormuksen ”yhden illan prinsessa”-kappaleen innoittamana.

 

Jouko oli päättänyt lopettaa 45 vuotta kestäneen poikamiesputkensa ja nyt vakaa aikomusta oli bongata itselle morsmaikku nykyaikana hyvin tavanomaisesta paikasta eli internetin ihmeellisestä maailmasta bittimeren syvyyksistä. Jouko oli jo pienestä pitäen haaveillut, että kun edes kerran pääsisi heräämään alastoman naisen viereltä ja nainen keittäisi kattilallisen kaurapuuroa, tarjoilisi sen voisilmän kanssa posliinilautaselta ja kukkakuvioisen servietin kera pikku pusun kera, aivan kuten äiti sen joka ikinen aamu oli tehnyt.

 

Jouko oli saanut säädettyä netissä olevan deittiprofiilinsa niin muhevaan kuntoon, että siihen oli välittömästi alkanut sadella treffikutsuja useilta sangen viehättäviltä sinkkuneitokaisilta. Eräs sinkkukinkku, Ulla Teräväinen, oli välittömästi herättänyt Joukon mielenkiinnon eikä Joukon innostuneisuutta lainkaan himmentänyt se, että Ulla kertoi pitävänsä paitsi luonnossa liikkumisesta myös ruuanlaitosta ja leipomisesta. Juuri pullantuoksuista emäntyyppistä naista Jouko elämäänsä etsikin ja tämä luonnonlapsi ainakin profiilinsa perusteella oli juuri sitä mitä Jouko etsi. Tämä ”Tinderella” niminen bittimeren seireeni vaikutti kuin vaikuttikin olevan täydellinen tinder-match.

 

Ulla oli profiilissaan kertonut olevansa 35-vuotias lähihoitaja ja ikuinen romantikko joka omasi paitsi pitkän taitoluistelijataustan myös vankan kokemuksen mielisairaalamaailmasta. Ullan profiili oli lyhyt, sillä eräs hyvä Ullan ystävä oli aikoinaan hänelle vannottanut ettei miehille kannattanut kirjoittaa montaa sanaa eiväthän he kykene ymmärtämään enempää tekstiä kuin mitä olutpullon etiketissä on. Se oli kuulemma tieteellisesti todistettu – jossain Harvardissa.

 

Vaikka Jaakko oli jo ehtinyt kypsään 45 vuoden ikään, oli hän täpinöissään treffikutsun saatuaan kuin teinivuosinaan, siis silloin kun sahtipäissään Someron Esakallion tanssilavalla koetti tarjoilla puolihuolimattomasti naapurin Saijalle tanssinpyörteissä kielimoukkua. Tiettävästi tuo oli Joukon ensimmäinen ja samalla myös viimeinen kontakti vastakkaisen sukupuolen kanssa.

 

Nyt kuitenkin elämä hymyili todella leveää hymyään vessan haljenneen peilin kautta. Joukon hintelillä hartioilla lepäävä nahkarotsi oli melkein käyttämätön, aikoinaan Vaatehuoneen konkurssimyynnin yhteydessä hankittu. Kengät olivat vanhat, mutta aina tyylikkäät purjehduskengät. Aikoinaan Vagabondin mahongin ruskeat purkkarit olivat olleet kuuminta hottia joten miksei siis myös tänä päivänä, klassikot eivät kuole ikinä! Jouko halusi olla, kuten oli profiilissaan kertonut, sellainen huoleton, intellektuelli ja rennosti pukeutuva keski-ikää lähestyvä vilkkusilmä. Jotta nuorekas olemus pääsisi todella näkyviin, hän oli laittanut nahkatakin alle t-paidan, jossa oli teksti ”I love Guggenheim”. Viime Helsingin reissullaan eräs punaiseen Jacques Cousteau-pipoon sonnustautunut nuorimies oli jakanut paitoja ilmaiseksi ohikulkijoille ja oli painottanut kaikille Guggenheimin olevan paras juttu Suomessa ikinä. Taisipa vielä lisätä markkinointipuheensa päälle, että paidan kun nakkaa yllensä niin vaaleanpunaista lohilimppua tulisi kantajalleen satelemaan ovista ja ikkunoista.

 

Lavuaarin reunalla komeili koko Joukon kauneudenhoitotuotteiden kavalkaadi: puteli Old Spicea, 25 vuotta vanha Glearasil-purkki, geelituubi ja kosteusvoidepurnukka. Huolellisesti Jouko asetteli jakauksen päälaen vasemmalle puolelle luotisuoraan kuin vatupassilla mitaten ja viimeisteli huolitellut tyylikkään kaunistautumisensa nakkaamalla suuhunsa parilla henkeä raikastavaa Tic tac-pastillilla.

 

Joukon työkaveri, Seppo, joka oli kaveriaan 5 vuotta vanhempi ja nähnyt naisen alastomana jopa useamman kerran kertoi bestikselleen, että kortonki pitää asettaa lompakkoon piiloon niin ettei sitä seteleitä avatessa huomaa. Naisen nähdessä kortonkipaketin tulee naiselle kuulemma välittömästi varoitusvalot päälle ja lakanavalssi saattaa jäädä pahimmassa tapauksessa kaukaiseksi haaveeksi. Työkavereiden kehotuksesta Jouko oli laittanut profiiliin mitaksi 185 senttiä ilman sukkia. Häntä kyllä hieman mietitytti naisen suhtautuminen asiaan, mutta poikien mukaan naiset nyt ovat niin tyhmiä, etteivät ne mitään huomaa, edes tuollaista parinkymmenen sentin heittoa pituudessa. He kehottivat Joukoa tarjoamaan tytölle sitä itseään, niin unohtuu tuollainen pieni pituusvirhe, jonka voi aina selitellä näppihäiriöksi. Pakkohan Joukon oli työkavereitaan uskoa, sillä työkaverit olivat piinkovia naistenmiehiä.

 

Tarkalleen kello neljä Jaakko asteli kohti linja-autoasemaa jotta saattoi ajella bussikyydillä turvallisesti Isolle kirkolle. Omalla autolla Jouko ei uskaltanut Helsingin hektiseen liikenteeseen lähteä olihan siellä liikennevaloja, ratikoita ja ties mitä. Jouko oli sopinut treffit keskustan Ravintolaseurahuoneeseen joka sijaitsi vastapäätä Rautatieasemaa, sillä Joukon Helsingin tietämys rajoittui pitkälti Linja-autoasemaan, Rautatientoriin ja Forum-kauppakeskukseen. Bussilipun Jouko oli ostanut jo ennakkoon hyvissä ajoin ja lippua Jouko olikin säilyttänyt visusti tyynynsä alla vaalien kuin kalleinta aarrettaan. Varmistaakseen pääsynsä Helsinkiin Jouko oli viimeiset kaksi päivää soitellut Someron matkahuoltoon kolme kertaa päivässä, että bussi olisi varmasti aikataulussa eikä tärskyt menisi logistista syistä mönkään.

 

Matkan aikana Jouko kerkesi ihmetellä kerran jos toisenkin matkan kestämistä. Hän vilkuili digitaalista rannekelloaan huolestuneena, sillä treffit olisivat tasan kahdeksantoista kolmekymmentäkuusi pöydässä numero kuusi. Kolmekymmentäkuusi sen takia, että siitä oli helppo muistaa pöydän numero ja pöydännumerosta se kolmekymmentäkuusi. Jokainen asia piti sitoa yhteen mahdollisimman tarkkaan Joukon mielestä.

 

Työkaverit olivat opastaneet, että tosimies ei ole viikonloppua selvin päin edes naisen takia joten matkalle Jouko oli varustautunut paitsi äidin tekemin voileivin myös taskumatein. Bussin lähestyessä jo kehäkolmosta viinaleili Joukon hikisissä tassuissa olikin jo lähes tyhjä ja voipaperiin käärityt eväsleivätkin olivat kadonneet reissurakastajan kapeisiin kasvoihin. Jaakko piteli nenästä kiinni ja kulautti viimeiset konsanderitipat piilopullosta kitusiinsa, sillä tottahan työpaikan naistenmiehet tiesivät miten naisten kanssa pelataan. Ei hän halunnut mikään nyhverö olla näissä asioissa ja sitä paitsi kossu toi lisää varmuutta, kuten myös pituutta hänen 165 pitkään vartaloonsa.

 

-No niin saavumme Helsinkiin, kailotti bussikuski Joukolle, joka oli bussin ainoa asiakas.

 

Kuski oli tuskin ennättänyt lausettaan loppuun kun Jouko jo seistä tapitti kuskin selän takana odottaen innokkaana ulos pääsyä.

 

-Satuinkin tässä olemaan jo valmiina. Niin että tattis vaan kuskille ja hyviä päivänjatkoja.

 

-Nuuh, herra taitaa olla menossa naisiin kun eau de colocnea on laapattu kainaloon saavikaupalla. Pikkuisen vähemmän olisit kyllä voinut viinaa naukkailla, ei tuota hajua voi olla haistamatta, mutta menestystä illan rientoihin vain.

 

- Kiitos, olen otettu tuosta, Jouko totesi noustessaan bussista suoraan isoon kuralätäkköön.

 

Jouko asteli hymy korvissa päättäväisesti Kampin Narikkatorin poikki kohti Ravintola Seurahuonetta. Ravintolaan saavuttuaan äidin tekemät paluumatkaa varten valmistetut voileivät Jouko taitteli huolellisesti Siwan muovikassin pohjalle ja päälle hän laski matkalukemisekseen varatun Tex Willerin varovasti leipien päälle. Muovikassin hän jätti ravintolan narikkaan. Onneksi ravintolaan ei ollut vielä tähän aikaan mitään sisäänpääsymaksua, vaan sinne pääsi vielä pelkällä narikkamaksulla, mikäli olikin hienoa juttu sillä Joukon matkabudjetti ei olisi niukkuutensa vuoksi kestänyt minkäänlaisia ylimääräisiä kulueriä.

 

Jouko pidätteli hengitystään narikassa. Joukoa jännitti aivan vimmatusti. Pikainen vilkaisu narikassa olevaan peiliin, pari tic tacia suuhun, farkkuja hieman ylemmäksi ja nokka kohti ravintolasalia. Salissa Jouko käveli edes taas, mutta ei saanut silmiinsä kuutospöytää, ei sitten millään. Viimein hänen oli pakko tiedustella sitä eräältä tarjoilijalta.

 

- O-onko tämä pöytä numero kuusi? Jouko uteli ujosti jännityksen ja hermotuksen kangistamalla äänellä.

- On tämä ollut viimeiset viisi vuotta, tarjoilija hymyili ja veti tuolin esiin pöydän alta.

 

- E-entä tuo tuossa? Jouko viittoili tuhtia tyttöä.

 

- Tähän listaan on merkitty varaus kahdelle, tarjoilija katseli kädessään olevaa paperia.

 

- Oletko sinä Ulla, se ”Tinderella”?

 

- Olen ja sinä olet nähtävästi se satakahdeksankymmentäviisisenttinen Jouko Saapunki , naisen viskibasso helisytti viereisten pöytien kristalleja.

 

- Niin, sama mies, tai siis melkein kun minulla tuli pieni häiriö sen pituuden suhteen, mutta vain ihan pieni.

 

- Vittu, sähän olet minua vain tisseihin asti, Ulla tuijotti Joukoa silmiin.

 

- En minä, siis niin lyhyt ole.

 

- Häh, meinaatko että nämä roikkuu jotensakin polvissa? Ulla kosketti uhkeaa poveaan jonka maanvetovoima oli saattanut kohtalaisen alhaalle.

 

- Jos minä tuota istun tähän alas, Jouko mutisi naama punaisena miettien tuskaisesti mitä hänen naisten parissa kokeneet työkaverinsa vastaavassa tilanteessa nyt tekisivät. Kunpa voisi tehdä niin kuin Haluatko Miljonääriksi-ohjelmassa ja kilauttaa kaverille.

 

Tilanne oli hieman vaivautunut, mutta Jouko sai jotenkin tilattua tarjoilijalta pullon talon viiniä. Vastapäätä istuva nainen kiskoi tupakkaa ketjussa eikä sanonut sanaakaan varmaan kymmeneen minuuttiin. Jouko yritti hymyillä, mutta se taisi mennä kuitenkin lähinnä irvistelyn puolelle.

 

- Tuota, pukeudut siis rennosti, kuten profiilissa lupasit, Ulla avasi suunsa aloittaessa keskustelua joka muistutti muotokieleltään enemmän työhaastattelua kuin rentoa jutustelua.

- Joo.

 

- Olet vakiduunissa vai?

 

- Joo, Laukamolla, kuten kerroin deittiprofiilissani.

 

- Entä asunto, omako?

 

- On kyllä, jokainen 42 neliötä on maksettu (tosin Jouko unohti kertoa, että äitimuori asui samassa kortteerissa).

 

- Verrattoman hauska seuramies?

 

- Kyllä, mutta nyt jännittää hieman. Äiti kyllä on aina sanonut, että meidän Joukossa hauskuus tiivistyy.

 

-Vai äiti? Eikös se sanonta mene, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Oletko sinkku?

 

- Äh joo vai niin. Joo olen minä sinkku.

 

- Harrastat kuntosalia, golfia ja ulkomaanmatkailua?

 

- Joo, on minulla kotona käsipainot, mutta tässä viime aikoina en ole juuri ehtinyt nostella äiti kun on liimaillut vanhoja kuvia valokuva-albumiin ja ne ovat olleet liimapainona. Golffia..niin, kerran ajelin kaverin Golfilla, oli se ihan hyvä peli. Olen minä ulkomailla käynyt paljonkin. Ruotsinlaivalla on tullut käytyä ja kerran kävin melkein Venäjällä kun ajauduin väärään junaan.

 

Samassa tarjoilija toi viinipullon ja kaatoi siitä Joukolle siivun lasin pohjalle. Ennen kuin mies kerkesi ottaa lasia käteen, oli Ulla napannut sen ja kulauttanut aineen suuhunsa.

 

- Hyvää, tuo samalla toinen pullo, nainen ilmoitti tarjoilijalle ja tilasi perään wienerleikkeen.

 

- Mi-minulle samanlainen, Jouko änkytti nopeasti.

 

- Haet siis seuraa tositarkoituksella? Ulla uteli.

 

- Minä en ole koskaan harrastanut mitään kevyitä suhteita, tuota siis tarkoitan irtosuhteita, Jouko korjasi nopeasti tajuttuaan naisen valtavan koon.

 

- Hyvä, en voi sietää sellaisia seksin vonkaajia, kuten profiilissani kirjoitin.

 

- Tuota, oletko sinä tosiaan entinen taitoluistelija? Jouko rohkaistui kysymään.

 

- Kyllä, eikö sitä muka huomaa?

 

- Eh, johtuu varmaan tästä valaistuksesta, en huomaa.

 

- Minä harrastin sitä kolmekymmentä vuotta sitten.

 

- Oletko sinä tosiaan neljäkymmentävuotta vanha?

 

- Kyllä, vaikka näytänkin kolmekymppiseltä. Eikö olekin ihmeellistä miten naiset pysyvät nuorekkaina verrattuna miehiin?

 

Jouko katseli naista ja mietti miltä taitoluistelijat näyttävät. Mielessä pyöri Kiira Korpi ja Laura Lepistö. Sitten hän mietti miltä nuorekas nainen näyttää. Naisenhan piti olla 35? Hänen edessään istuva nainen oli hänen äitiään huomattavasti nuorempi, mutta näöltään samaa luokkaa kuin hänen alkoholisoitunut mummonsa. Mummo oli ryypännyt vaarin kuoleman jälkeen kolmekymmentä vuotta putkeen ja oli aika tavalla Ulla kanssa samannäköinen ja oloinen.

 

- Käytätkö paljon alkoholia? Jouko tiedusteli deitiltään.

 

- Harvoin ja vain seurassa, entä itse?

 

- Minä otan kyllä joskus saunaoluen, siis ykkösoluen.

 

- Hyh, minä en kyllä periaatteessa treffaile juoppoja, mutta olkoon tämän kerran, Ulla ilmoitti ja karjui perään tarjoilijaa tuomaan itselleen lisää viiniä.

 

Jouko katseli silmät suurina kun tarjoilija vei hänen deitin tyhjentämän toisen viinipullon pois ja toi tilalle uuden. Itse hän ei ollut saanut vielä edes yhtä lasillista tyhjäksi.

 

- Oletko ollut pitkään siellä deittipalstalla? Jouko herätteli keskustelua pitkällisen tauon jälkeen ruokailun lomassa.

 

- On minulla profiili ollut siellä kymmenisen vuotta, entä sitten?

 

- Ei mitään, kunhan utelin. Minä laitoin omani kaksi viikkoa sitten.

 

- Ja deittiä on pukannut vai? Ulla tuijotti Joukoa suoraan silmiin.

 

- Aika paljon, oikeastaan ruuhkaakin, mies höpötteli niin omia, että hämmästyi itsekin moisesta palturista.

 

- Sama homma. Et kuule usko minkälaista friikkiä ja ongelmatapausta siellä pyörii. Oikein kuvottaa miten paljon ihmisillä on ongelmia alkoholin, mielenterveyden ja muun paskan kanssa.

 

- Voin kuvitella.

 

- Älä, viiraako sinullakin nupissa?

- Ei kun minä vaan yritän sitä kuvitella, Jouko selitteli. Niin mitä sinä teit työksesi?

 

-Työtä tällä hetkellä en tee yhtään mitään. Ajattelin hetken hieman downshiftata, tai hyggeilyksi sitä taidetaan nykyään sanoa.

 

-Niin, niin… se onkin muotia nyt, se sellainen down… juttu. Mutta ennen työskentelit mielenterveystyön parissa?

 

-Oikeastaan en. Olin hieman lataamassa kolmisen vuotta akkuja Lapinlahdessa.

 

-Siis olit hoitajana siellä?

 

-Ei, ihan potilaana. En mä ole töissä ollut viimeksi kun parikymppisenä likanlätkänä Linnanmäellä hattaramyyjänä. Tosin se kesä meni enemmän hattaraa syödessä kuin myydessä. Se jälkeen on ollut niin paljon kiireitä etten ole ehtinyt juuri töitä tehdä.

 

-Kiireitä, niin, niin tietysti.

 

Viimein ruokailu oli siinä pisteessä, että jälkiruokajäätelöiden jälkeen tarjoilija tuli tuomaan laskun. Jouko sai sen eteensä ja alkoi kaivaa taskustaan lompakkoaan kun kortonki tipahti lattialle.

 

- Onko se kortsu? Ulla uteli lattialle tippuneen kumisen varmuusvälineen nähtyään.

 

- Juu, mansikan makuinen minä vain ajattelin...

 

- Hyvä, pidän miehistä jotka ovat varautuneita kaikkeen. Me menemme sitten meille jatkoille.

 

- Ja-jatkoilleko? Jouko änkytti ja kaivoi taskustaan kankaisen nenäliinan jolla niistää töräytti nenänsä.

 

-Sinä, sinä et käytä paperisia nenäliinoja, Ulla tokaisi katsellen lumoutuneena Joukon touhuja.

 

-En, äiti pesee nämä kerran kuussa lakanapyykin kanssa.

 

-Voih, minä sitten rakastan käytännöllisiä miehiä, jotka säästävät luontoa, mahdollisimman vähän hiilijalanjälkiä, metsät säästyy.

 

Jouko oli toki hyvillään tuosta toteamuksesta, mutta hieman tilanteiden nopea kehittyminen nykyiseen pisteeseen askarrutti. Laskun maksun ollessa selvä, Ulla nousi pöydästä ja tempaisi heiveröisen Joukon mukaan kun märän rukkasen. Narikasta lähti mukaan heidän päällysvaatteet ja Joukon muovikassi. Tällä kertaa matkaan ei tarvittu taksia, sillä Ulla asui vain kävelymatkan päässä Kalliossa.

 

- Ai paska, avaimet unohtui, Ulla kiroili asuntonsa ulko-ovella.

 

- Harmi, täytyy varmaan mennä sitten kotiin, Jouko mumisi.

 

- Eikä mitä, Janne avaa kyllä oven kun vähän koputtelen.

 

- Janne?

 

- No exä tietty, se vahtii mun mukuloita. Ei kait niitä yksin voi jättää.

 

- E-etkö sanonut olevasi sinkku?

 

- Niin, sehän on exä! Janne perkele! Avaa ovi, vai ootko taas sammunu?!!

 

Noin vartin oven hakkaamisen jälkeen ovelle ilmestyi tukeva mieshenkilö kaljapullo kourassa. Hänen takanaan seisoi lauma ipanoita. Jouko laski äkkiä, että niitä on varmaan viisi. Janne ei ollut ilmeisesti aina varautunut illanviettoihin mansikkakortsuin.

 

- Et viittis raahata läskejäsi himaasi ja viedä nuo ipanat mukanasi, minulla on nimittäin treffit tämän miehen kanssa, Ulla röhisi.

 

- Joo, sulta on muuten bisset ihan finito, mies totesi ja lähti muksulauman kanssa liikkeelle.

 

- O-oliko tuossa kaikki? Jouko laski viisi lasta.

 

- Hetkinen, missä Santeri? nainen karjui Jannen perään.

 

- Äh, sillä on käsi jumissa olohuoneen patterin välissä.

 

- Iso mies eikä saa lasta pois patterinvälistä, vittu mikä urpo, Ulla karjui.

 

- Onko sillä jotain pahasti? Jouko alkoi panikoida.

 

- Mitään pahasti, kunhan filmaa vaan saadakseen huomiota, nainen totesi ja ryntäsi asuntoon.

 

Jouko jäi odottelemaan ovelle, sillä sisältä alkoi kuulua helvetinmoista möykettä ja mätkettä. Kuulosti aivan siltä kuin sikaa olisi piesty ja heitelty pitkin seiniä. Viimein nainen ilmestyi ovelle pienen pojan kanssa, jonka käsi oli aivan punainen ja vaatteet repaleiset. Joukon mielessä risteili vaikka kuinka paljon kysymyksiä.

 

- Eikä tarvi palauttaa ennen maanantaita, Ulla karjui Jannelle tuupatessaan pojan joukon jatkoksi.

 

- Minun pitäisi varmaan mennä, Jouko tiedusteli ääni väristen.

 

- No ei mitään. Nyt mennään meille, minä keitän sumpit ja lämmitetään kylkeen pizzat. Katsotaan samalla, että miten meidän kemiat kohtaavat. Se on kuule Jouko tärkeä juttu se kemioiden kohtaaminen. Sä et voi tietääkään, että miten paljon sitä miehet haluaa vain seksiseuraa ja panopuuta tuolla netissä. Siellä on kuule harva mies liikkeellä tositarkoituksella ja vakavalla mielellä. Minä en kuule ole niitä tyttöjä jotka levittävät sakset ihan kenelle tahansa.

 

Ulla kiepautti pakastepizzat mikroaaltouunista pöydälle ja nakkasi päälle tölkkiananaksia.

 

- Sinä taidat pitää ananaksesta?

 

-Kyllä, ja taidat tietää miksi…hihhhiiii…

 

-No en kyllä tiedä, pitäisikö?

 

-Kun… hiihhii… mies syö ananasta niin maistuu ”se” paremmalta. Ulla ripoi riettaasti huuliaan.

 

Jouko lehahti punaiseksi kuin pihlajanmarja. Joukoa alkoi äkkiä oksettaa.

 

- Puoli kuppia vaan kiitos, Jouko mumisi.

 

- Otahan se takki pois, täällä on aika lämmin, Ulla kehotti.

 

- Tuota viihdyn kyllä takki päällä oikein hyvin, kiitos vaan.

 

- Mikäs siinä. Odota, minä vaihdan hieman mukavampaa päälle, Ulla ilmoitti ja poistui makuuhuoneeseen.

 

Jouko istui hiljaa olohuoneen sohvalla ja koetti olla hikoilematta. Asunnossa oli suoraan sanottuna aivan helvetin kuuma, kuin olisi istunut jossain pätsissä ja perse vielä tulikuumalla parilalla.

 

- Tadaa, mitäs tästä sanot? Ulla ilmestyi ovelle pelkkä valtava t-paita päällä.

 

- Peto on irti, Jouko tavasi naisen tissien kohdalla olevaa tekstiä johon oli lisäksi painettu pääministerin naamataulu.

 

- Häh, eikö kelpaa?

 

- Ky, kyllä kelpaa, Jouko änkytti tajuamatta mistä oikein on kyse.

 

- Älä nyt siellä enää istu, kyllä se kahvi osaa itsekin tippua.

 

- Voin minä kyllä sitä täälläkin odotella, siis kahvia.

 

- No mikä vika? Ulla tuijotti Jaakkoa silmiin.

 

- Minä vaan sitä, ettei sitä seksiä heti näin ensitapaamisella…

 

- Jaa, että vain materiaalin perään sitä herra on, kahvi kyllä kelpaa muttei tällainen herkkä nainen kelpaa ollenkaan?!

 

- Ke-kelpaa toki.

 

Otatin muutin juuri brasilialaisen vahauksen huikkasi Ulla samalla kun tempaisi Joukon ylös sohvalta. Ennen kuin Jouko tajusi mikä iski, oli hän selällään amatsonin vuoteessa ja tämän alla. Ulla oli tehnytkin tuon liikkeen ennenkin sillä niin nopeasti koko toimenpide kävi ettei Jouko edes ehtinyt huomata mitä oikein tapahtui.

 

Äkkiä ulko-ovelta kuului jumalaton ryske ja pauke. Ulla hyppäsi ripeästi sängystä, tai niin ripeästi kuin reippaasti yli satakiloinen tonnikeiju yöpaitulissaan fysiikan lakeja uhmaten ylipäänsä voi, ja riensi kurkistamaan ovisilmästä kuka pentele rappukäytävässä oikein metelöi.

 

-Jumalauta se on Jonne! Nyt äkkiä ukko pippeli piiloon ja lähde tuosta ikkunasta ulos jos henkesi on sulle kallis. Ulkopuolella on palotikkaat, komensi Ulla Joukoa.

 

Jouko ei ihan pysynyt tapahtumien kulussa mukana, mutta ei mielinyt päätä lyhyemmäksi joten syöksyi kuin gepardi ikkunan luo. Ollessaan jo lähes ikkunan ulkopuolella hän huikkasi Ullalle.

 

-K-kuka hitto on Jonne? Eikös se äskeinen leppoisa kaveri ollut Janne?

 

-Jonne!! Se on mun ex-ex-mies. Helvetin mustasukkainen ja vapautui juuri Sörkasta. Takana pari aika ikävää pahoinpitelytuomiota! Lähde nyt hyvä mies, äläkä siinä jaarittele!

 

Jaakko sai kengät jakoihinsa tärisevin käsin ja poistui taakseen katsomatta paikalta. Jouko juoksi ainakin kolme kilometriä hetkensä edestä ennen kuin ehti vilkaista taakseen ja malttoi kävellä. Vartin kävelemisen jälkeen hän totesi kännykkänsä hälyttävän. Soittaja näytti olevan Ulla. Hetken emmittyään hän vastasi siihen.

 

- Jouko. Se Jonne lähti jo. Kuule, tulisitko takaisin, voitaisiin jatkaa siitä mihin jäätiin, tuuthan pliis?

 

- En tule, minulla on nyt muuta menoa, Jouko korotti ääntään.

 

- Kulta, paleleeko sinulla päätä, luurista kuului läyryävällä äänellä.

 

- Miten niin…, oikeastaan joo, Jouko kokeili kaljua päälakeaan.

 

- Sun tupee on täällä tai oli. Kuuntele miten se menee alasta vessanpöntöstä, hähähää!

 

Jouko kuunteli kuinka vessa vedettiin räkätysten saattelemana. Se siitä tupeesta ja kun se oli ollut vielä niin hiton kalliskin.

 

- Vittu mikä pelle, muka 185 pitkä, omat hiukset ja pukeutuu aina rennosti. Ole iloinen etten tee sinusta ilmoitusta poliisille seksuaalisesta ahdistelusta ja perintökristallien varastamisesta.

 

- Enhän minä mitään… varastanut.

 

- Hyvästi, eikä tarvi soitella enää, Ulla paiskasi luurin Joukon korvaan.

 

Ehkä siinä minun profiilissa on pientä hienosäätöä, Jouko mutisi itsekseen tunkiessaan kännykkää nahkatakin taskuun. Jatkossa laitan 185 sentin pituuden sijaan vain 175 senttiä!

 

Tinderella.jpg