perjantai, 17. helmikuu 2017

AUTOKUUMETTA

 

Sami on normaali perheellinen suomalainen mies jonka täydelliseen ydinperheeseen kuului kauniin vaimon lisäksi suloista kaksi lasta, omakotitalo järven rannalla Tuusulassa, kultainen noutaja ja farmari-Avensis. Tämän perheidyllin täydensi mainio työ vakavaraisessa pankkiiriliikkeessä Helsingin keskustassa josta hän oli vastikään saanut osakkuuden itselleen. Kaikki palaset elämässä näyttivät loksahdelleen Samin kohdalla paikoilleen kuin Tetris-pelissä konsanaan.

 

Kevät auringon lyödessä ensimmäisiä säteitään Kruunuhaan maisemakonttorin ikkunaan Sami havahtui katselemaan ulos kadulla vilistäviä ihmisiä. Hän tuijotti ihmismerta ja näki väkijoukossa miehen joka ajeli avoautollaan pitkin Unioninkatu vieressä pitkäsäärinen blondi jonka rintavarustus oli paitsi runsas myös häveliään antava. Kattoluukku oli auki, sekä autolla että kuskilla. Pariskunnalla näytti suuresta ikäerosta huolimatta hauskaa yhdessä.

 

Sami jatkoi töitään, mutta näky jäi vaivaan häntä. Myöhemmin lounaalla Sami selaili päivän Helsingin Sanomia jossa monet autoliikkeet hehkuttivat kevät-kampanjoitaan ja sitä kuinka juuri nyt oikea aika hankkia uusi auto. Lounaan jälkeen Samilla oli johtoryhmän palaveri jossa toimitusjohtaja esitteli tulevan kvartaalin tulostavoitteita, mutta Sami oli ajatuksineen muualla, miettien sitä kuinka hienoa olisikaan kurvailla avoautolla Kaivopuistossa tuulenvireen kevyesti kutittaessa korvalehtiä. Sami maalaili mielessään mielikuvaa siitä kuinka ihmisten päät kääntyisivät kerta toisensa jälkeen ja hän saattoi jo ajatuksissaan tuntea ihmisten ihailevat katseet. Tätä unelmointia kesti työpäivän loppuun saakka.

 

Kotiin työpäivän päätteeksi kurvatessa Sami huomasi, että naapurin Reiska oli vaihtanut vanhan harmaan tavallisen Nissan Primeransa samanlaiseen harmaaseen Avensikseen kuin mitä hänellä oli. Sami pyöritteli päätään. Reiska oli ammatiltaan putkimies ja hän sentään pankkikiiriliikkeen kehitysjohtaja. Jonkinlainen peräero naapuriin oli tehtävä. Sami lähti siltä seisomalta nettiin katselemaan itselleen uutta autoa ja äkkiä silmään osuikin erään yksityisen myyjän erikoinen myynti-ilmoitus.

 

*****

 

Jaa luottokulkine talouteen hakuses tai huvittelluun rantaraitille? Tahi metsämiehelle pystyvä ratsu joka ei pelekää pieniä eikä isoja kanttikiviä eikä urasia mettäteitä. Vai kenties halapa ylläpitonen ensiauto? Tai kakkosauto tai kolmosauto tai muuten vaan pihalle ihmetystä herättämään? Tästä löytyypi katu-uskottava kiesi monneen mennoon.

 

Tässähän semmonen timangi ois aivan joutilaana, että oksat pois. Voishan tuon itelläki piettää ku ei se miksikään mene vaikka vuosikymmenet vierii, 6,5 litranen isolohko jysähtää käymään lämpötilojen ääripäistä toiseen ninku tyhyjää vaa. Meinaa vaan tässä pitkästyä ku pyssyy kynnenaluset puhtaana ku eihä nämät tämän mallin kiesit tarvi ku ajjaa. Ei ole mittää vikkaa, muuta ku että päältäpäin on jo vähän aika patinoinu tätä mutkasten teitten väsymätöntä kiertäjää. Mutta, jos etit takuuvarmaa kukkahamosten kostuttajaa nii täsä on semmote. Julkisivu on siisti ko mikä että kelpaa daamien kans kylälläki riiata.

 

Harvinainen Jubilee-mallin kaksoisväritys joka herättää kunnioitusta ja tarvittaessa pelkoa kanssa-autoilijoissa. Konepelti ja perälunkka voikukan keltanen että löytää helpommin autolle takasin marjareissulla, konttiin muljahtaa komiasti neljä vatia puolukkaa ja poimuri, tarvittaessa vaikka anoppi.

 

Jos pimiällä meinaa lähtiä maastoon niin teippaa töötin pohjaan niin aina kuulee missä pirssi on vaikka sestoo usiammanki vaaran taakse, kyllä se kolomatta päivää huutaa ku akku on melekein uus. Harvinaisen Luxury-mallin varustelun huomaa heti oven auki käpälöityään, kuskin ovesta löytyy sähkötoimisen keskuslukituksen käyttökytkin ja nopea silmäys mittariston suuntaan kertoo sieltä löytyvän pensavalojen ja muitten instrumenttien lisäksi harvinaista herkkua Japanin diskopalloissa, eli kierroslukumittarin.

 

Aikasemmin auton omisti opettajarouva joka komiasti puhhui mainohista ajo-ominaisuuksista, eikä suotta. Kaikki pellaa. Kuitenki joku kirkiisi tahi renkaan potkija killauttaa ja kyssyy niin lue ensin nämä; Pyyhkijät, pellaa. On tihkumallia, nopiaa ja helevetinmoista kyytiä vispottavaa mallia. Pyyhkijänsulat on hyvässä synkronissa ja ei kitise eikä kihinuta. Puhallin, pellaa. Joka noppeuvella ja puhaltaa kuumaa ja helevetin kuumaa. Seksihelteilläki seleviää ku vääntelee vintikoita auki kelin ja vauhin mukkaan.

 

Moottori, pellaa tietenki. Ei syö öljyä, pellaa kaikilla maailman pensoilla eikä puhaltele sinistä ja käypii ko käkikello. Tasatunnein karjahtelee. Käyntiin lähtee ku palmun alta, vaikka pakkasta olis kuin napajäätikölä. Ja on ni hiljanen ja siisti käynnilleen että pittää välillä kielellä kokkeilla pakosarjasta että onko se etes käynissä. Vaihelaatikko ja kytkin, pellaa. Ei ees rusaha kakkonen ninku joissaki nuorisomallien tuuninki versioisa joskus käy, nehän lyö pykälää vaihtaessa kynsille ninku ylitarkka naaraspuolinen kirstunsa vartija baarin tiskillä valomerkin jäläkeen. Ei muuten ruspota täsä mutterivirityksesä vetonivelet eikä muutenkaan kuulu mittään ylimäärästä kilkettä vaikka huonompaaki keinoa laskettelee. Valot, pellaa ja näyttää kaikkiin oikeisiin ilimansuuntiin ja valojen ikkunat ehjät. Tuulilasi, pellaa. Vaihettuki joskus ja vasemmanpuoleinen ikkunanreunuslista on lentäny helevetin teille jossaki ohituksessa. Voin siihen myykilauan naulata jos mahollinen ostaja niin haluaa. Sisusta, aivan asiallinen. Ei ole päästetty mitään lapsi- tai kärppälaumaa kirveen ja petkeleen kanssa jakkaroille reuhuamaan.

 

Kuskin jakkaralle on aina nii kovasti tunkua että siitä on vähän reunus kulevunu. Tai sitte siihen jakkaraan on tarttunu karhunrauvat mettäreissulla. Ei ole kuskattu mittään koiria eikä mettäsikoja eikä ole ollu hajukuusia haittoina roikkumassa niin aivan on autenttinen vanha herraskainen hajumaailma hytissä. Gramofooniki on aikoinaan päivitetty alkuperäsestä kiikarimankasta Pioneerin soittimeen jossa roikkuu vielä AUX-piuha niin saa vaikka tamagotsin tai Walkmanin kautta Suvi Teräsniskan soimaan ku päästelee kohti määränpäätä luu lankulla. Radioki kuuluu kyllä ni saa kuunella mettäradiosta uutiset tai Mielensäpahoittajan turinoita ku juomuksille ajelee.

 

Justiinsa ostettu piltemasta uus pakoputken alakupätkä joka makso saman verran ku tämä koko auto uutena. Mutta onhan se rahan arvoki niistä ajoista muuttunu, muistaa ko ennen vanhaan maitopurkinki sai alle markalla ja nyt ei ole pennejä eikä etes kunnon maitoa. Muutenpa se ei olekkaan muuttunu. Ei ole tämä pirssikään.

 

Renkaat on alla aivan uuet kesämallin pinnat erikoisalumiini-valsseilla ja talvirenkaatki on hyvissä piikeissä ku viisaana ajettu aina ajourien sivussa tai luiskassa ettei paljas asvaltti syö nastoja tyhyjää. Kopassa ei kukkasia näy ja jos näkkyy ni se on optinen harha ku autolla on ajettu vain suolaamattomilla pätkilä. Tarvittaessa helemat voin tervata niin nekkään ei näytä ni kiveksenhakkaamilta.

 

Pellit on suorat ja peilaa huonossaki valossa oman naamankuvan takasin, sitä on monena aamuna väsyksissään niin peljänny että pitäny lähtiä pyörällä. Jarrut pellaa jalalla ja käellä. Iskarit on tolokuissaan ja ei tyhyjiä pompi tai kallistele, iskaritesti on justiin tehty ku Taaporinvuoren kurvin ajastin satasta läpi ni vieruskaverilla ei menny pipo silmille.

 

Huoltokirja on varmaan joskus annettu muksuille suttupaperiksi tai laitettu koiran aluseksi ni sitä ei ole, mutta osia on vaiheltu sitä mukkaan ku niitä on hajonnu. Eli eipä juurikaan ole vaihettu. Jakopään remeliki sielä huilaa vielä ainaki 40 tonnia, voi tuurilla kokkeila pitempäänki. Vetokuula löytyy tietenki niin perässä huilaa kärri tai vaikka taukotupa mettäkonehommiin palstalle.

 

Ku ei tyhjiä tinkaa ja räkytä ni kaupan pääle äyskäri, paikallislehden vuosikerta vuodelta 2014 ja toinen samanlainen peli käänteisillä väreillä varaosiksi ni saavatpa paikallisen kylän Essolla marttakerholaiset ihimeteltävää. Mutta eihä näistä säry ikinä mittään ni siitähän saa vaikka kukkapenkin tai laittaa porstuaan kissalle pesäksi.

 

Ei muuta ku tule kaupoille, ehejä auto on. Pensaaki kestää löysätä tankin täyteen eikä mene pää huuruista sekasin muuta ku ajon hurmiosta eli tankkiki piettää ninku kuuluuki. Tankillisella muuten ajjaa komiasti puoli kessää jos ei kovin tyhjää karjauttele, mieli kyllä välillä tekkee polkasta sukka lattiaan ku poikaset alakaa kaiken maailman rihneillä työntymään puskuriin katteuksissaan, vetojahan tässä on niin että heleposti päästelee vahingossa semmosta kyytiä että saattaa sinivuokot tikkarikourasa liputtaa varikolle.

 

Auto liikehtii akselilla Nurmijärvi-Loppi, soita jos olet tulosa koeajolle ja jos en itte jouva paikan pääle ni jätän avaimet silimään. Saatan mie tämän kanssa jonneki vastaanki reuvahtaa jos pensat maksaa. Soita vaikka vasiten, tingata saa jos osaa. Vaihosaki voi tyrkyttää mitä vain, ei mittää paska itämaan Nipponi sontaa kumminkaan. Eikä koiraa enkä solariumia huomioi vaihossa ku niitä on jo tarjottu.

 

*****

 

Sami katseli aikansa myynti-ilmoitusta ja tuli lopulta siihen lopputulokseen, että tässä oli juuri se auto mitä hän haki. Eihän mitään piparimagneettia etsinyt, jolla voisi tuoda helpotusta jo orastavaan keski-iän kriisiin, vaan autoa joka erottuisi massasta, autoa, jolla pärjäisi niin metsässä, kaupungissa kuin matka-ajossakin. Hän oli perin kyllästynyt Toyotansa tavallisuuteen.

 

Sami sopi myyjän kanssa treffit läheiselle SEOlle ja kaupat syntyivät supliikin ja lusakan myyjän kanssa nopeasti ja jouhevasti. Vaihdossa Sami antoi antoi Avensiksensa jonka myyjä kelpuutti pitkin hampain. Kaupat tehtyään Sami soitti vaimolleen ja ilmoitti että jatkossa hän on oman elämänsä herra ja häntä tuli kutsua Sammyksi, sillä se oli kuulemma huomattavasti ”coolimpi” nimi kuin Sami joka symboloi täydellistä ukkoutumista aivan kuten tympeän harmaa Toyotakin. Olihan hän vielä nuori, viriili mies niukin naukin nelikymppinen.

 

autokauppa.jpg

 

 

Uuden autonsa puikkoihin päästyään Sammy tunti kuinka villit orhit konepellin alla suorastaan janosivat päästä valloilleen. Sammyn oli pakko päästä hieman testaamaan auton ominaisuuksia käytännössä. Sammy karautti matkaan ja painoi tallan pohjaan. Sammy oli ajanut elämänsä aikana oikeastaan vain uusilla autoilla jossa oli kaikenmaailman kierroksenrajoittimet, luistonestot jne. ja niinpä ärhäkkä peli lähti täysin Sammyltä lapasesta. Onneton konttorirotta täräytti suoraan läpi paikallisen S-marketin seinästä.

 

Kuin ihmeen kaupalla Sammy selvisi onnettomuudesta säikähdyksellä ilman vammoja eikä hänen auttanut onnettomuuden jälkeen kuin tallustaa kohti kohtia. Kotona vastassa oli vaimo ja lapset joille Sammy ilmoitti vailla aikaisempaa uhmakkuutta nöyränä, että jatkossa hän oli taas Sami ja huomenna he menevät ostamaan perheelle uuden auton, harmaan Toyotan.

 

 

 

tiistai, 7. helmikuu 2017

Forssalainen työhaastattelu

haastattelu.jpg

 

 

Ulkona sataa tihuutti, kun vaalean harmaisiin suoriin housuihin ja mustaan paitaan ja kravattiin pukeutunut mies nappaskengissään asteli ohi legendaarisen hotelli Koskenniskan kohti Forssan keskustaa. Pian mies saapui torin laidalla sijaitsevan kerrostalon alaovelle ja painoi nappia ovisummeria. Kerrottuaan asiansa, sähkölukko pärähti ja mies sujahti sisälle. Katseltuaan hetken nimitaulua, lähti tuo kölninvedellä itsensä vuorannut herrasmies nousemaan portaita. Kolmannen kerroksen kohdalla hän pysähtyi ja jäi huilaamaan seinää vasten, enää yleiskunto ei ollut samalla tasolla kuin vielä muutama vuosi sitten jolloin hän mätti maaleja kuin liukuhihnalta paikallisen jalkapalloseuran sinivalkoisissa väreissä Lamminrannan hornankattilassa. Noin kymmenen minuutin huilaamisen jälkeen mies soitti viereistä ovikelloa ja kohta pärähti jälleen sähkölukko.

 

- Päivää, olen Matti Vulli, mies esitteli itsensä pienen pöydän takana istuvalle vaaleahiuksiselle nuorelle neidolle. – Tässä olisi nämä hakemuspaperini.

 

- Johtaja ottaa kohta vastaan, neito vastasi hymyillen, ja otti vastaan kirjekuoren. – Istu kiireemmäksi aikaa.

 

Hetken aikaa Matti katseli ympärilleen ja sen jälkeen hänen naamalleen nousi epäuskoinen ilme, joka oli suomennettuna "mitä vittua?". Tilassa, joka oli oikeastaan vain iso eteinen, ei ollut muuta jakkaraa kuin nuoren blondin alla oleva. Tyttönen istui pienellä pilkkijakkaralla kutoen sukkaa. Tytön vieressä oli pieneltä yöpöydältä muistuttava pikkupöytä jossa oli vanha lankapuhelin, cd-radio-soitin ja Turkka Malin sekä Hampuusien vanhat cd-levyt.

 

turkka.jpg

 

Tuolilla sukkaa kutova tyttö jatkoi kutomistaan ja hymyili. Tunnelma oli kuin Basic Instictin kuulustelukohtauksessa Sharon Stonen ristiessä koipiaan. Koska ainoa istumispaikka oli lattia ei Matin auttanut kuin istuutua sille.

 

- Haluaisitko panna? Neito kysäisi yllättäen.

- Ööh, anteeksi mitenkä?

- Purkan poskeen, minä tarjoan, neito ojensi miestä kohti purkkapussia. – Raikastaa hengityksen ja tekee paremman vaikutuksen työnantajaan.

- No, siinä tapauksessa, Matti jatkoi hymyilemistä ja otti pussista kaksi palaa purkkaa.

 

Tämän jälkeen hiljaisuus palasi eteistilaan, ellei purkan mässytystä laskettu ääneksi. Aika kului, mutta mitään ei tapahtunut. Blondi ei tehnyt koko aikana Matin huomioiden mukaan mitään muuta kuin hymyili, jauhoi purkkaa ja kutoi vihreä oranssia sukkaa johon oli selvästi muodostumassa paikallisen jääkiekkoseuran logo, aika kummallista touhua sihteeriltä.

 

- Sisään! Kuului vihdoin viereisen oven takaa.

- Ole hyvä, johtaja ottaa nyt vastaan, neito ilmoitti Matille.

 

Matti nousi ylös, suoristi paidan ja housut, korjasi paidan kaulusta ja avasi oven. Oven takaa paljastui melkoisen tavallinen toimistohuone, jossa oli ison kirjoituspöydän lisäksi muutama mappihylly, seinällä kulttuurivaikuttaja Esko Aaltosen muotokuva sekä kehystetty koripallojoukkueen sinikeltainen paita jossa luki selässä ”Kulonen”.

 

- Kauko Alakärppä, huoneessa keskellä lattiaa seisova pitkä mies ojensi kätensä.

- Matti Vulli, siis V:llä. Tulin sen työpaikkailmoituksen vuoksi.

- Tapasitko jo sihteerini Sini Kottaraisen?

- Tapasin kyllä, oli oikein kohtelias nuori nainen.

- Nuuh, taisit panna, Kauko työnsi nenänsä lähes kiinni Matin suuhun.

- Öh, purkan, tai oikeastaan kaksi, suuhun, työnhakija vastasi naama punoittaen.

- Hyvä, minä panen aina kun siihen on mahdollisuus. Kerroinko jo, että olen tämän firman omistaja ja toimitusjohtaja?

- Et, mutta nythän tämä tuli selväksi. Siitä ilmoituksesta minä vielä...

- Puhuttiinko siinä työpaikasta? Kauko keskeytti hakijan puheenvuoron.

- Kyllä.

- Hienoa, sihteeri osasi siis tehdä jotain oikein, herra toimitusjohtaja hymyili ja kehotti vierastaan istuutumaan pöydän toiselle puolen.

 

Matti teki työtä käskettyään ja kohta huoneeseen sipsutteli eteisestä tuttu sihteerikkö.

 

- Maistuuko? Kauko kysyi kohottaessaan kahvikuppia omille huulille.

- Kyllä kiitos, Matti hörppäsi äkkiä omasta kupistaan.

- Hyvä, sillä minä en voi juoda tällaista automaattipaskaa, Kauko työnsi oman kuppinsa Matin kupin viereen.

 

Vasta siinä vaiheessa myös Matti makuhermot saivat kerrottua totuuden tuosta juotavasta, joka oli jotain sellaista, mitä makuhermot eivät olleet aikaisemmin rekisteröineet. Juoma oli mustaa kuin tummaa pikeä, eikä siihen kaadettu maito tuonut mitään helpotusta pahaan makuun.

 

- E-erikoisen täyteläinen maku, Matti köhisi.

- Ihanaa, eikö totta? Niin tummaa, eksoottista ja väkevää, maku ihan vie mennessään, Sini kääntyi työnhakijaa kohti ja hymyili.

- Niin, siitä työpaikasta, Matti työnsi kuppia poispäin itsestään.

- Kupit tyhjiksi, niin mennään asiaan, ei minulla niin kiire ole, ettet kerkeä nauttia juomistasi, Kauko hymyili ja alkoi leikata kynsiään Armantin mainosmattoveitsellä.

 

Matin ei auttanut muuta kuin juoda nuo kaksi kupillista helvetin pahanmakuista kahvia, tai mitä sotkua se sitten ikinä olikaan. Onneksi Sini oli tuonut pöytään pullapitkon, joka meni siinä samalla viimeistä murua myöten, hyvä että edes piisasi. Kylläpä Antin konditoria osasikin loihtia vehnästä maittavia nisuja. Noin vartin päästä niin pullalautanen kuin kahvikupitkin olivat täysin tyhjät ja herra toimitusjohtaja kaivoi työpöytänsä laatikosta kankaisen liinan housujensa peitoksi ja alkoi ahmia muovisesta eväslaatikosta pylsyä. Toimitusjohtaja hotki lautasen tyhjäksi muutamassa minuutissa ja nousi äkkiä kimakan pieraisun säestämänä konttorituolista.

 

- Tulit siis työpaikan vuoksi? Hän kysäisi selkä hakijaa kohti.

- Niin tulin, mutta siinä on kyllä yksi epäselvä kohta.

- Ai mikä, palkkausko? Johtaja kääntyi Matti kohti.

- Ei, vaan siinä ei mainittu mikä työpaikka on kyseessä.

- Eikö? Kauko kääntyi katsomaan kirjoituspöydän takana kynsiä lakkaavaa sihteeriänsä.

- Ei, Sini myönsi.

- Et siis tiedä mitä olet tullut hakemaan?

- En, tulin vain työpaikan takia, minulle käy melkein mikä vain, olen ollut nyt työttömänä puoli vuotta.

- Osaatko leipoa?

- E-en kyllä, mutta jos joku opettaa, olen nopea oppimaan.

-Tiedätkö tänne tullaan tekemään, ei oppimaan. Mitäköhän siitäkin tulisi jos vaikka Ameriikan presidentiksi nimitettäisiin täysin mitään mistään tietämätön tumpelo? Hä, mitä?

-Eikös sinne juuri valittu…?

-Ei puututa yksityiskohtiin,  johtaja keskeytti. Se oli vain esimerkki. No, onko sinulla jotain vahvuusalueita? Osaatko piereskellä porilaistenmarssin, puhua mandariinikiinaa tai hiihtää ilman suksia ja latua? Tai entä rakentaa sinitarrasta hattuhyllyn?

 

Matti meni sanattomaksi. Mihin ihmeen paikkaan hän oli tullut? Hän oli kyllä aikoinaan koulunsa taitavin kainalopierujen tekijä ja niittipä hän aikoinaan mainetta syömällä yhteen menoon 18 pinaattilättyä, mutta kieltämättä kysymykset vetivät miehen sanattomaksi.

 

Toimitusjohtaja huokaisi syvään, käveli ympyrää huoneessa ja huokaili lisää. Matti puolestaan nieleskeli, että oliko tämä nyt tosiaan tässä? Matti oli TE-toimiston työnhaku-kurssilla kuullut työvoimaneuvojalta, että pelkkä yksi harkitsematon sana tai ele saattoi aiheuttaa sen, että työhaastelussa työnhakija saavuta tavoitettaan eli tule valituksi työpaikkaan. Mattia jännitti vimmatusti, sillä hän tarvitsi rahapulassaan työtä todella kipeästi.

 

Työpaikkailmoituksessa oli lukenut vain pelkkä firman nimi, ”Oy Ab Alitehtaalainen” ja puhelinnumero. Hän oletti, että tuollaiseen työpaikkaan saattoi hakea kuka vain, kun ei tehtävänkuvaa oltu millään lailla tarkemmin määritelty. Hän oli soittanut työpaikkaan ennen tulemista ja nainen puhelimessa oli käskenyt vain tulla paikalle hakemuksen kanssa, ne muodolliset jutut kyllä hoituisivat itsestään.

 

Tässä kohtaa haastattelua Matti mielessä kävi, että olisikohan se ollut sittenkin parempi jäädä kotiin katselemaan Netflixiä kuin lähteä hakemaan uutta työpaikkaa? Hänellä ei ollut mitään koulutusta, joten työnsaantimahdollisuudet näin laman painaessa päälle olivat aika minimaaliset.

 

- Mikä on näkemyksesi työpaikasta jota haet? Toimitusjohtaja kysyi istuuduttuaan jälleen pöydän ääreen.

- Aika vaikea näin äkkiä...

- Yhdellä sanalla!

- Haastava, Matti heitti nopeasti.

- Kuvaile aikaa ennen tätä päivää.

- Öh tuota... varmaan aika kiireetöntä.

- Kuka syö piparisi?

- Eh, en minä kyllä osta mitään pipareita, yritän elää terveellisesti.

-Lasketko lakanoille?

-Siis mitä?

-Niin, onko yökastelua?

-E-ei.

- Miten tämä työ vaikuttaa mieleesi?

- Positiivisesti, teen mielelläni töitä, Matti koetti vakuutella parhaansa mukaan.

-Minkä väristä aamuvirtsasi on?

-Keltaista?

 

Herra johtaja kävi hakemassa kirjoituspöydältä ison mustakantisen vihkon ja alkoi raapustella sinne jotain, mutisten samalla miten korkeat kustannukset työvoiman palkkaaminen aiheuttaa firmalle ja miten perseestä Sipilän yrityksiä tukevat toimenpiteet ovat.

 

- Pessimisti ei pety. Mikä ei tapa vahvistaa. Mikä on sinun elämän mottosi? Kauko nosti katseensa vihkosta.

- Älä unelmoi vaan elä unelmaasi?,  Matti vastasi.

- Fokopo vai Alku?

- Fokopo… vastasi Matti varovasti katsellessaan seinällä olevaa Kari ”Kanni” Kulosen paitaa.

 

Toimitusjohtaja kurtisti kulmiaan ja tarkkaili edessään hikoilevaa työnhakijaa mittailevin katsein.

-Pidätkö kukkasista ja mehiläisistä?

-Kyllä kukat ovat ihan kauniita… etenkin valkoiset kallat…

-Ne ovat hautajaiskukkia? Onko sinulla itsetuhoisia ajatuksia? Ihailetko Brejvikiä?

-Ei, en ihaile!

- Oletko pelannut palloa tyttöjen kanssa?

- E-en ole, Matti pyöritteli päätään.

- EIH! Sini parkaisi samalla kirjoituspöydän takaa. – Oletko sinä siis mailapoika?

- En ole, enkä ole harrastanut mitään muuta urheilua kuin jalkapalloa ja ihan poikien kanssa, Matti selitti ja pyyhki samalla hikeä otsaltaan.

- Jaahas… Kumpi toimii paremmin, lateksi vai luonnonkumi?

- E-en kyllä tiedä.

- Siis paljaalla mennään, Kauko huokaisi syvään.

 

Matti kuunteli kummissaan toimitusjohtajan kommentteja ja mietti miten pääsisi pois tästä tilanteesta, sillä eihän nyt tällainen työpaikka voinut olla mistään kotoisin. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, että mikä firma edes on kyseessä, vai onko firmaa ollenkaan? Kello alkoi olla jo ties mitä, varmaan kohta kahdeksan illalla, joten hän lähtisi kyllä mielellään jo kotiin, ihan vaikka vain television ääreen nauttimaan uusinnoista.

 

- Miten poltat päreesi, näytä esimerkki?

- Anteeksi, siis mitä minun piti näyttää? Matti meni hämilleen.

- Suutu saatana! Kauko karjaisi.

- Voi paska, kyllä nyt vituttaa, Matti napautti nyrkillä pöytää, niin että kahvikupissa ollut lusikka muutti hieman paikkaansa.

 

Toimitusjohtaja nousi jälleen ylös tuolilta ja poistui huoneesta. Matti jäi istumaan paikoilleen, kuten myös sihteeri. Meni varmaan viisitoista minuuttia, ennen kuin Kauko palasi huoneeseen, tällä kertaa avojaloin ja ilman kravattia.

 

- Pesin sukat, se rentouttaa, toimitusjohtaja ilmoitti.

- Hyvä, minä rentoudun yleensä kuuntemalla musiikkia, Matti kertoi.

- Ei mennyt nyt tuo hermostuminen putkeen, minua alkoi suoraan sanottuna vituttaa tuollainen kessukka. Sini, näytä mallia tälle kesselille.

- Vittusaatanaperkelemunanomistajamitämenitnyttekemäänkunmaksoitpalkankaksiminuuttiamyöhässä!

- Huomasitko eron? Kauko kysyi Matilta.

- Ehkä minun pitää hieman harjoitella. Milloin tämä työ mahdollisesti alkaisi ja paljonko siitä maksetaan?

- Hetkinen, siis haetko työpaikkaa josta työntekijä saa jotain palkkaa?

- Haen kyllä, miten niin? Yleensä minulle on maksettu töistä.

- Onko ajokorttia?

- On kyllä, henkilöautokortti.

- Hyvä, lainaistiko sitä pariksi tunniksi illalla, poltin juuri omani ylinopeuden takia.

- En lainaa, tarvitsen sitä itse. Eikö tähän työpaikkaan tarvittu ajokorttia?

- Maistuuko ahven paremmalta jos se on pyydetty kalastuskortilla vai ilman korttia?

- No ei, eihän sillä ole mitään tekemistä sen maun kanssa.

- Tässä työpaikassa on koeaika, toimitusjohtaja muutti äänensä pykälää virallisemman kuuloiseksi.

- Kuinka monta kuukautta?

- Niin kauan kuin on tarvis.

-Siis että mitä? Mitä liitto näihin työehtoihin sanoo?

-Siis mitä? Oletko joku "liiton mies"? Täällä tehdään töitä eikä saatana nahistella työehdoista!  Menes istumaan vähäksi aikaa tuonne ikkunalaudalle, me Sinin kanssa mietitään tässä pöydän äärellä mitä sinun kanssa tehdään, toimitusjohtaja patisti työnhakijaa.

 

Matti teki työtä käskettyä ja istui kohta isolla betonisella ikkunalaudalla, katsellen alhaalla vilistäviä autojen valoja. Ilta oli jo pimentynyt, mutta kaupungissa (edes Forssassa) ei onneksi koskaan ollut täysin pimeä.

 

- Tultiin tulokseen, Kauko nousi vähän ajan päästä pöydästä.

- Niin? Matti kostutti kielellä huuliaan.

- Menes käymään käymään Turun satamassa ja siellä sinua odottaa paketti. Tuo se tänne, niin palataan sitten asiaan, tuossa avaimet, toimitusjohtaja heitti Mattia kohti avainnipun.

- Mit...

- Mene nyt jo, oven löydät varmaan itse. Auto on oven edessä sakkopaikalla.

 

Matin ei auttanut muuta kuin poistua, sillä sihteeri puoliksi työnsi hänet rappuun. Matti katseli avaimia ja laskeutui katutasolle. Oven edessä seisoi punainen Opel Astra ja avaimet sopivat siihen. Penkillä oli paperilappu, jossa teksti: "Paketin saat Viking Linen matkustajaterminaalin edestä mieheltä jolla on päässään HK:n sininen lippalakki. Sinne Turkuun ei tarvitse jäädä asumaan, työt alkavat ensi maanantaina, Tervetuloa remmiin. t: työnantaja."

 

 

tiistai, 24. tammikuu 2017

TÄYDELLINEN TINDER-MATCH

 

Jouko Saapunkia jännitti suunnattomasti hänen sovittaessaan ylleen vanhaa taksirenkinä toimineen isä-vainaan nahkatakkia vessan pelin edessä. Joululahjaksi joitakin viikkoja sitten Jouko oli saanut omalta äidiltään (jonka kanssa asui vielä kotona yhdessä) elämänsä ensimmäisen älypuhelimen ja heti puhelimen saatuaan hän oli kirjautunut Tinder-palveluun ja laatinut siellä itselleen profiilin pitkälti Kormuksen ”yhden illan prinsessa”-kappaleen innoittamana.

 

Jouko oli päättänyt lopettaa 45 vuotta kestäneen poikamiesputkensa ja nyt vakaa aikomusta oli bongata itselle morsmaikku nykyaikana hyvin tavanomaisesta paikasta eli internetin ihmeellisestä maailmasta bittimeren syvyyksistä. Jouko oli jo pienestä pitäen haaveillut, että kun edes kerran pääsisi heräämään alastoman naisen viereltä ja nainen keittäisi kattilallisen kaurapuuroa, tarjoilisi sen voisilmän kanssa posliinilautaselta ja kukkakuvioisen servietin kera pikku pusun kera, aivan kuten äiti sen joka ikinen aamu oli tehnyt.

 

Jouko oli saanut säädettyä netissä olevan deittiprofiilinsa niin muhevaan kuntoon, että siihen oli välittömästi alkanut sadella treffikutsuja useilta sangen viehättäviltä sinkkuneitokaisilta. Eräs sinkkukinkku, Ulla Teräväinen, oli välittömästi herättänyt Joukon mielenkiinnon eikä Joukon innostuneisuutta lainkaan himmentänyt se, että Ulla kertoi pitävänsä paitsi luonnossa liikkumisesta myös ruuanlaitosta ja leipomisesta. Juuri pullantuoksuista emäntyyppistä naista Jouko elämäänsä etsikin ja tämä luonnonlapsi ainakin profiilinsa perusteella oli juuri sitä mitä Jouko etsi. Tämä ”Tinderella” niminen bittimeren seireeni vaikutti kuin vaikuttikin olevan täydellinen tinder-match.

 

Ulla oli profiilissaan kertonut olevansa 35-vuotias lähihoitaja ja ikuinen romantikko joka omasi paitsi pitkän taitoluistelijataustan myös vankan kokemuksen mielisairaalamaailmasta. Ullan profiili oli lyhyt, sillä eräs hyvä Ullan ystävä oli aikoinaan hänelle vannottanut ettei miehille kannattanut kirjoittaa montaa sanaa eiväthän he kykene ymmärtämään enempää tekstiä kuin mitä olutpullon etiketissä on. Se oli kuulemma tieteellisesti todistettu – jossain Harvardissa.

 

Vaikka Jaakko oli jo ehtinyt kypsään 45 vuoden ikään, oli hän täpinöissään treffikutsun saatuaan kuin teinivuosinaan, siis silloin kun sahtipäissään Someron Esakallion tanssilavalla koetti tarjoilla puolihuolimattomasti naapurin Saijalle tanssinpyörteissä kielimoukkua. Tiettävästi tuo oli Joukon ensimmäinen ja samalla myös viimeinen kontakti vastakkaisen sukupuolen kanssa.

 

Nyt kuitenkin elämä hymyili todella leveää hymyään vessan haljenneen peilin kautta. Joukon hintelillä hartioilla lepäävä nahkarotsi oli melkein käyttämätön, aikoinaan Vaatehuoneen konkurssimyynnin yhteydessä hankittu. Kengät olivat vanhat, mutta aina tyylikkäät purjehduskengät. Aikoinaan Vagabondin mahongin ruskeat purkkarit olivat olleet kuuminta hottia joten miksei siis myös tänä päivänä, klassikot eivät kuole ikinä! Jouko halusi olla, kuten oli profiilissaan kertonut, sellainen huoleton, intellektuelli ja rennosti pukeutuva keski-ikää lähestyvä vilkkusilmä. Jotta nuorekas olemus pääsisi todella näkyviin, hän oli laittanut nahkatakin alle t-paidan, jossa oli teksti ”I love Guggenheim”. Viime Helsingin reissullaan eräs punaiseen Jacques Cousteau-pipoon sonnustautunut nuorimies oli jakanut paitoja ilmaiseksi ohikulkijoille ja oli painottanut kaikille Guggenheimin olevan paras juttu Suomessa ikinä. Taisipa vielä lisätä markkinointipuheensa päälle, että paidan kun nakkaa yllensä niin vaaleanpunaista lohilimppua tulisi kantajalleen satelemaan ovista ja ikkunoista.

 

Lavuaarin reunalla komeili koko Joukon kauneudenhoitotuotteiden kavalkaadi: puteli Old Spicea, 25 vuotta vanha Glearasil-purkki, geelituubi ja kosteusvoidepurnukka. Huolellisesti Jouko asetteli jakauksen päälaen vasemmalle puolelle luotisuoraan kuin vatupassilla mitaten ja viimeisteli huolitellut tyylikkään kaunistautumisensa nakkaamalla suuhunsa parilla henkeä raikastavaa Tic tac-pastillilla.

 

Joukon työkaveri, Seppo, joka oli kaveriaan 5 vuotta vanhempi ja nähnyt naisen alastomana jopa useamman kerran kertoi bestikselleen, että kortonki pitää asettaa lompakkoon piiloon niin ettei sitä seteleitä avatessa huomaa. Naisen nähdessä kortonkipaketin tulee naiselle kuulemma välittömästi varoitusvalot päälle ja lakanavalssi saattaa jäädä pahimmassa tapauksessa kaukaiseksi haaveeksi. Työkavereiden kehotuksesta Jouko oli laittanut profiiliin mitaksi 185 senttiä ilman sukkia. Häntä kyllä hieman mietitytti naisen suhtautuminen asiaan, mutta poikien mukaan naiset nyt ovat niin tyhmiä, etteivät ne mitään huomaa, edes tuollaista parinkymmenen sentin heittoa pituudessa. He kehottivat Joukoa tarjoamaan tytölle sitä itseään, niin unohtuu tuollainen pieni pituusvirhe, jonka voi aina selitellä näppihäiriöksi. Pakkohan Joukon oli työkavereitaan uskoa, sillä työkaverit olivat piinkovia naistenmiehiä.

 

Tarkalleen kello neljä Jaakko asteli kohti linja-autoasemaa jotta saattoi ajella bussikyydillä turvallisesti Isolle kirkolle. Omalla autolla Jouko ei uskaltanut Helsingin hektiseen liikenteeseen lähteä olihan siellä liikennevaloja, ratikoita ja ties mitä. Jouko oli sopinut treffit keskustan Ravintolaseurahuoneeseen joka sijaitsi vastapäätä Rautatieasemaa, sillä Joukon Helsingin tietämys rajoittui pitkälti Linja-autoasemaan, Rautatientoriin ja Forum-kauppakeskukseen. Bussilipun Jouko oli ostanut jo ennakkoon hyvissä ajoin ja lippua Jouko olikin säilyttänyt visusti tyynynsä alla vaalien kuin kalleinta aarrettaan. Varmistaakseen pääsynsä Helsinkiin Jouko oli viimeiset kaksi päivää soitellut Someron matkahuoltoon kolme kertaa päivässä, että bussi olisi varmasti aikataulussa eikä tärskyt menisi logistista syistä mönkään.

 

Matkan aikana Jouko kerkesi ihmetellä kerran jos toisenkin matkan kestämistä. Hän vilkuili digitaalista rannekelloaan huolestuneena, sillä treffit olisivat tasan kahdeksantoista kolmekymmentäkuusi pöydässä numero kuusi. Kolmekymmentäkuusi sen takia, että siitä oli helppo muistaa pöydän numero ja pöydännumerosta se kolmekymmentäkuusi. Jokainen asia piti sitoa yhteen mahdollisimman tarkkaan Joukon mielestä.

 

Työkaverit olivat opastaneet, että tosimies ei ole viikonloppua selvin päin edes naisen takia joten matkalle Jouko oli varustautunut paitsi äidin tekemin voileivin myös taskumatein. Bussin lähestyessä jo kehäkolmosta viinaleili Joukon hikisissä tassuissa olikin jo lähes tyhjä ja voipaperiin käärityt eväsleivätkin olivat kadonneet reissurakastajan kapeisiin kasvoihin. Jaakko piteli nenästä kiinni ja kulautti viimeiset konsanderitipat piilopullosta kitusiinsa, sillä tottahan työpaikan naistenmiehet tiesivät miten naisten kanssa pelataan. Ei hän halunnut mikään nyhverö olla näissä asioissa ja sitä paitsi kossu toi lisää varmuutta, kuten myös pituutta hänen 165 pitkään vartaloonsa.

 

-No niin saavumme Helsinkiin, kailotti bussikuski Joukolle, joka oli bussin ainoa asiakas.

 

Kuski oli tuskin ennättänyt lausettaan loppuun kun Jouko jo seistä tapitti kuskin selän takana odottaen innokkaana ulos pääsyä.

 

-Satuinkin tässä olemaan jo valmiina. Niin että tattis vaan kuskille ja hyviä päivänjatkoja.

 

-Nuuh, herra taitaa olla menossa naisiin kun eau de colocnea on laapattu kainaloon saavikaupalla. Pikkuisen vähemmän olisit kyllä voinut viinaa naukkailla, ei tuota hajua voi olla haistamatta, mutta menestystä illan rientoihin vain.

 

- Kiitos, olen otettu tuosta, Jouko totesi noustessaan bussista suoraan isoon kuralätäkköön.

 

Jouko asteli hymy korvissa päättäväisesti Kampin Narikkatorin poikki kohti Ravintola Seurahuonetta. Ravintolaan saavuttuaan äidin tekemät paluumatkaa varten valmistetut voileivät Jouko taitteli huolellisesti Siwan muovikassin pohjalle ja päälle hän laski matkalukemisekseen varatun Tex Willerin varovasti leipien päälle. Muovikassin hän jätti ravintolan narikkaan. Onneksi ravintolaan ei ollut vielä tähän aikaan mitään sisäänpääsymaksua, vaan sinne pääsi vielä pelkällä narikkamaksulla, mikäli olikin hienoa juttu sillä Joukon matkabudjetti ei olisi niukkuutensa vuoksi kestänyt minkäänlaisia ylimääräisiä kulueriä.

 

Jouko pidätteli hengitystään narikassa. Joukoa jännitti aivan vimmatusti. Pikainen vilkaisu narikassa olevaan peiliin, pari tic tacia suuhun, farkkuja hieman ylemmäksi ja nokka kohti ravintolasalia. Salissa Jouko käveli edes taas, mutta ei saanut silmiinsä kuutospöytää, ei sitten millään. Viimein hänen oli pakko tiedustella sitä eräältä tarjoilijalta.

 

- O-onko tämä pöytä numero kuusi? Jouko uteli ujosti jännityksen ja hermotuksen kangistamalla äänellä.

- On tämä ollut viimeiset viisi vuotta, tarjoilija hymyili ja veti tuolin esiin pöydän alta.

 

- E-entä tuo tuossa? Jouko viittoili tuhtia tyttöä.

 

- Tähän listaan on merkitty varaus kahdelle, tarjoilija katseli kädessään olevaa paperia.

 

- Oletko sinä Ulla, se ”Tinderella”?

 

- Olen ja sinä olet nähtävästi se satakahdeksankymmentäviisisenttinen Jouko Saapunki , naisen viskibasso helisytti viereisten pöytien kristalleja.

 

- Niin, sama mies, tai siis melkein kun minulla tuli pieni häiriö sen pituuden suhteen, mutta vain ihan pieni.

 

- Vittu, sähän olet minua vain tisseihin asti, Ulla tuijotti Joukoa silmiin.

 

- En minä, siis niin lyhyt ole.

 

- Häh, meinaatko että nämä roikkuu jotensakin polvissa? Ulla kosketti uhkeaa poveaan jonka maanvetovoima oli saattanut kohtalaisen alhaalle.

 

- Jos minä tuota istun tähän alas, Jouko mutisi naama punaisena miettien tuskaisesti mitä hänen naisten parissa kokeneet työkaverinsa vastaavassa tilanteessa nyt tekisivät. Kunpa voisi tehdä niin kuin Haluatko Miljonääriksi-ohjelmassa ja kilauttaa kaverille.

 

Tilanne oli hieman vaivautunut, mutta Jouko sai jotenkin tilattua tarjoilijalta pullon talon viiniä. Vastapäätä istuva nainen kiskoi tupakkaa ketjussa eikä sanonut sanaakaan varmaan kymmeneen minuuttiin. Jouko yritti hymyillä, mutta se taisi mennä kuitenkin lähinnä irvistelyn puolelle.

 

- Tuota, pukeudut siis rennosti, kuten profiilissa lupasit, Ulla avasi suunsa aloittaessa keskustelua joka muistutti muotokieleltään enemmän työhaastattelua kuin rentoa jutustelua.

- Joo.

 

- Olet vakiduunissa vai?

 

- Joo, Laukamolla, kuten kerroin deittiprofiilissani.

 

- Entä asunto, omako?

 

- On kyllä, jokainen 42 neliötä on maksettu (tosin Jouko unohti kertoa, että äitimuori asui samassa kortteerissa).

 

- Verrattoman hauska seuramies?

 

- Kyllä, mutta nyt jännittää hieman. Äiti kyllä on aina sanonut, että meidän Joukossa hauskuus tiivistyy.

 

-Vai äiti? Eikös se sanonta mene, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Oletko sinkku?

 

- Äh joo vai niin. Joo olen minä sinkku.

 

- Harrastat kuntosalia, golfia ja ulkomaanmatkailua?

 

- Joo, on minulla kotona käsipainot, mutta tässä viime aikoina en ole juuri ehtinyt nostella äiti kun on liimaillut vanhoja kuvia valokuva-albumiin ja ne ovat olleet liimapainona. Golffia..niin, kerran ajelin kaverin Golfilla, oli se ihan hyvä peli. Olen minä ulkomailla käynyt paljonkin. Ruotsinlaivalla on tullut käytyä ja kerran kävin melkein Venäjällä kun ajauduin väärään junaan.

 

Samassa tarjoilija toi viinipullon ja kaatoi siitä Joukolle siivun lasin pohjalle. Ennen kuin mies kerkesi ottaa lasia käteen, oli Ulla napannut sen ja kulauttanut aineen suuhunsa.

 

- Hyvää, tuo samalla toinen pullo, nainen ilmoitti tarjoilijalle ja tilasi perään wienerleikkeen.

 

- Mi-minulle samanlainen, Jouko änkytti nopeasti.

 

- Haet siis seuraa tositarkoituksella? Ulla uteli.

 

- Minä en ole koskaan harrastanut mitään kevyitä suhteita, tuota siis tarkoitan irtosuhteita, Jouko korjasi nopeasti tajuttuaan naisen valtavan koon.

 

- Hyvä, en voi sietää sellaisia seksin vonkaajia, kuten profiilissani kirjoitin.

 

- Tuota, oletko sinä tosiaan entinen taitoluistelija? Jouko rohkaistui kysymään.

 

- Kyllä, eikö sitä muka huomaa?

 

- Eh, johtuu varmaan tästä valaistuksesta, en huomaa.

 

- Minä harrastin sitä kolmekymmentä vuotta sitten.

 

- Oletko sinä tosiaan neljäkymmentävuotta vanha?

 

- Kyllä, vaikka näytänkin kolmekymppiseltä. Eikö olekin ihmeellistä miten naiset pysyvät nuorekkaina verrattuna miehiin?

 

Jouko katseli naista ja mietti miltä taitoluistelijat näyttävät. Mielessä pyöri Kiira Korpi ja Laura Lepistö. Sitten hän mietti miltä nuorekas nainen näyttää. Naisenhan piti olla 35? Hänen edessään istuva nainen oli hänen äitiään huomattavasti nuorempi, mutta näöltään samaa luokkaa kuin hänen alkoholisoitunut mummonsa. Mummo oli ryypännyt vaarin kuoleman jälkeen kolmekymmentä vuotta putkeen ja oli aika tavalla Ulla kanssa samannäköinen ja oloinen.

 

- Käytätkö paljon alkoholia? Jouko tiedusteli deitiltään.

 

- Harvoin ja vain seurassa, entä itse?

 

- Minä otan kyllä joskus saunaoluen, siis ykkösoluen.

 

- Hyh, minä en kyllä periaatteessa treffaile juoppoja, mutta olkoon tämän kerran, Ulla ilmoitti ja karjui perään tarjoilijaa tuomaan itselleen lisää viiniä.

 

Jouko katseli silmät suurina kun tarjoilija vei hänen deitin tyhjentämän toisen viinipullon pois ja toi tilalle uuden. Itse hän ei ollut saanut vielä edes yhtä lasillista tyhjäksi.

 

- Oletko ollut pitkään siellä deittipalstalla? Jouko herätteli keskustelua pitkällisen tauon jälkeen ruokailun lomassa.

 

- On minulla profiili ollut siellä kymmenisen vuotta, entä sitten?

 

- Ei mitään, kunhan utelin. Minä laitoin omani kaksi viikkoa sitten.

 

- Ja deittiä on pukannut vai? Ulla tuijotti Joukoa suoraan silmiin.

 

- Aika paljon, oikeastaan ruuhkaakin, mies höpötteli niin omia, että hämmästyi itsekin moisesta palturista.

 

- Sama homma. Et kuule usko minkälaista friikkiä ja ongelmatapausta siellä pyörii. Oikein kuvottaa miten paljon ihmisillä on ongelmia alkoholin, mielenterveyden ja muun paskan kanssa.

 

- Voin kuvitella.

 

- Älä, viiraako sinullakin nupissa?

- Ei kun minä vaan yritän sitä kuvitella, Jouko selitteli. Niin mitä sinä teit työksesi?

 

-Työtä tällä hetkellä en tee yhtään mitään. Ajattelin hetken hieman downshiftata, tai hyggeilyksi sitä taidetaan nykyään sanoa.

 

-Niin, niin… se onkin muotia nyt, se sellainen down… juttu. Mutta ennen työskentelit mielenterveystyön parissa?

 

-Oikeastaan en. Olin hieman lataamassa kolmisen vuotta akkuja Lapinlahdessa.

 

-Siis olit hoitajana siellä?

 

-Ei, ihan potilaana. En mä ole töissä ollut viimeksi kun parikymppisenä likanlätkänä Linnanmäellä hattaramyyjänä. Tosin se kesä meni enemmän hattaraa syödessä kuin myydessä. Se jälkeen on ollut niin paljon kiireitä etten ole ehtinyt juuri töitä tehdä.

 

-Kiireitä, niin, niin tietysti.

 

Viimein ruokailu oli siinä pisteessä, että jälkiruokajäätelöiden jälkeen tarjoilija tuli tuomaan laskun. Jouko sai sen eteensä ja alkoi kaivaa taskustaan lompakkoaan kun kortonki tipahti lattialle.

 

- Onko se kortsu? Ulla uteli lattialle tippuneen kumisen varmuusvälineen nähtyään.

 

- Juu, mansikan makuinen minä vain ajattelin...

 

- Hyvä, pidän miehistä jotka ovat varautuneita kaikkeen. Me menemme sitten meille jatkoille.

 

- Ja-jatkoilleko? Jouko änkytti ja kaivoi taskustaan kankaisen nenäliinan jolla niistää töräytti nenänsä.

 

-Sinä, sinä et käytä paperisia nenäliinoja, Ulla tokaisi katsellen lumoutuneena Joukon touhuja.

 

-En, äiti pesee nämä kerran kuussa lakanapyykin kanssa.

 

-Voih, minä sitten rakastan käytännöllisiä miehiä, jotka säästävät luontoa, mahdollisimman vähän hiilijalanjälkiä, metsät säästyy.

 

Jouko oli toki hyvillään tuosta toteamuksesta, mutta hieman tilanteiden nopea kehittyminen nykyiseen pisteeseen askarrutti. Laskun maksun ollessa selvä, Ulla nousi pöydästä ja tempaisi heiveröisen Joukon mukaan kun märän rukkasen. Narikasta lähti mukaan heidän päällysvaatteet ja Joukon muovikassi. Tällä kertaa matkaan ei tarvittu taksia, sillä Ulla asui vain kävelymatkan päässä Kalliossa.

 

- Ai paska, avaimet unohtui, Ulla kiroili asuntonsa ulko-ovella.

 

- Harmi, täytyy varmaan mennä sitten kotiin, Jouko mumisi.

 

- Eikä mitä, Janne avaa kyllä oven kun vähän koputtelen.

 

- Janne?

 

- No exä tietty, se vahtii mun mukuloita. Ei kait niitä yksin voi jättää.

 

- E-etkö sanonut olevasi sinkku?

 

- Niin, sehän on exä! Janne perkele! Avaa ovi, vai ootko taas sammunu?!!

 

Noin vartin oven hakkaamisen jälkeen ovelle ilmestyi tukeva mieshenkilö kaljapullo kourassa. Hänen takanaan seisoi lauma ipanoita. Jouko laski äkkiä, että niitä on varmaan viisi. Janne ei ollut ilmeisesti aina varautunut illanviettoihin mansikkakortsuin.

 

- Et viittis raahata läskejäsi himaasi ja viedä nuo ipanat mukanasi, minulla on nimittäin treffit tämän miehen kanssa, Ulla röhisi.

 

- Joo, sulta on muuten bisset ihan finito, mies totesi ja lähti muksulauman kanssa liikkeelle.

 

- O-oliko tuossa kaikki? Jouko laski viisi lasta.

 

- Hetkinen, missä Santeri? nainen karjui Jannen perään.

 

- Äh, sillä on käsi jumissa olohuoneen patterin välissä.

 

- Iso mies eikä saa lasta pois patterinvälistä, vittu mikä urpo, Ulla karjui.

 

- Onko sillä jotain pahasti? Jouko alkoi panikoida.

 

- Mitään pahasti, kunhan filmaa vaan saadakseen huomiota, nainen totesi ja ryntäsi asuntoon.

 

Jouko jäi odottelemaan ovelle, sillä sisältä alkoi kuulua helvetinmoista möykettä ja mätkettä. Kuulosti aivan siltä kuin sikaa olisi piesty ja heitelty pitkin seiniä. Viimein nainen ilmestyi ovelle pienen pojan kanssa, jonka käsi oli aivan punainen ja vaatteet repaleiset. Joukon mielessä risteili vaikka kuinka paljon kysymyksiä.

 

- Eikä tarvi palauttaa ennen maanantaita, Ulla karjui Jannelle tuupatessaan pojan joukon jatkoksi.

 

- Minun pitäisi varmaan mennä, Jouko tiedusteli ääni väristen.

 

- No ei mitään. Nyt mennään meille, minä keitän sumpit ja lämmitetään kylkeen pizzat. Katsotaan samalla, että miten meidän kemiat kohtaavat. Se on kuule Jouko tärkeä juttu se kemioiden kohtaaminen. Sä et voi tietääkään, että miten paljon sitä miehet haluaa vain seksiseuraa ja panopuuta tuolla netissä. Siellä on kuule harva mies liikkeellä tositarkoituksella ja vakavalla mielellä. Minä en kuule ole niitä tyttöjä jotka levittävät sakset ihan kenelle tahansa.

 

Ulla kiepautti pakastepizzat mikroaaltouunista pöydälle ja nakkasi päälle tölkkiananaksia.

 

- Sinä taidat pitää ananaksesta?

 

-Kyllä, ja taidat tietää miksi…hihhhiiii…

 

-No en kyllä tiedä, pitäisikö?

 

-Kun… hiihhii… mies syö ananasta niin maistuu ”se” paremmalta. Ulla ripoi riettaasti huuliaan.

 

Jouko lehahti punaiseksi kuin pihlajanmarja. Joukoa alkoi äkkiä oksettaa.

 

- Puoli kuppia vaan kiitos, Jouko mumisi.

 

- Otahan se takki pois, täällä on aika lämmin, Ulla kehotti.

 

- Tuota viihdyn kyllä takki päällä oikein hyvin, kiitos vaan.

 

- Mikäs siinä. Odota, minä vaihdan hieman mukavampaa päälle, Ulla ilmoitti ja poistui makuuhuoneeseen.

 

Jouko istui hiljaa olohuoneen sohvalla ja koetti olla hikoilematta. Asunnossa oli suoraan sanottuna aivan helvetin kuuma, kuin olisi istunut jossain pätsissä ja perse vielä tulikuumalla parilalla.

 

- Tadaa, mitäs tästä sanot? Ulla ilmestyi ovelle pelkkä valtava t-paita päällä.

 

- Peto on irti, Jouko tavasi naisen tissien kohdalla olevaa tekstiä johon oli lisäksi painettu pääministerin naamataulu.

 

- Häh, eikö kelpaa?

 

- Ky, kyllä kelpaa, Jouko änkytti tajuamatta mistä oikein on kyse.

 

- Älä nyt siellä enää istu, kyllä se kahvi osaa itsekin tippua.

 

- Voin minä kyllä sitä täälläkin odotella, siis kahvia.

 

- No mikä vika? Ulla tuijotti Jaakkoa silmiin.

 

- Minä vaan sitä, ettei sitä seksiä heti näin ensitapaamisella…

 

- Jaa, että vain materiaalin perään sitä herra on, kahvi kyllä kelpaa muttei tällainen herkkä nainen kelpaa ollenkaan?!

 

- Ke-kelpaa toki.

 

Otatin muutin juuri brasilialaisen vahauksen huikkasi Ulla samalla kun tempaisi Joukon ylös sohvalta. Ennen kuin Jouko tajusi mikä iski, oli hän selällään amatsonin vuoteessa ja tämän alla. Ulla oli tehnytkin tuon liikkeen ennenkin sillä niin nopeasti koko toimenpide kävi ettei Jouko edes ehtinyt huomata mitä oikein tapahtui.

 

Äkkiä ulko-ovelta kuului jumalaton ryske ja pauke. Ulla hyppäsi ripeästi sängystä, tai niin ripeästi kuin reippaasti yli satakiloinen tonnikeiju yöpaitulissaan fysiikan lakeja uhmaten ylipäänsä voi, ja riensi kurkistamaan ovisilmästä kuka pentele rappukäytävässä oikein metelöi.

 

-Jumalauta se on Jonne! Nyt äkkiä ukko pippeli piiloon ja lähde tuosta ikkunasta ulos jos henkesi on sulle kallis. Ulkopuolella on palotikkaat, komensi Ulla Joukoa.

 

Jouko ei ihan pysynyt tapahtumien kulussa mukana, mutta ei mielinyt päätä lyhyemmäksi joten syöksyi kuin gepardi ikkunan luo. Ollessaan jo lähes ikkunan ulkopuolella hän huikkasi Ullalle.

 

-K-kuka hitto on Jonne? Eikös se äskeinen leppoisa kaveri ollut Janne?

 

-Jonne!! Se on mun ex-ex-mies. Helvetin mustasukkainen ja vapautui juuri Sörkasta. Takana pari aika ikävää pahoinpitelytuomiota! Lähde nyt hyvä mies, äläkä siinä jaarittele!

 

Jaakko sai kengät jakoihinsa tärisevin käsin ja poistui taakseen katsomatta paikalta. Jouko juoksi ainakin kolme kilometriä hetkensä edestä ennen kuin ehti vilkaista taakseen ja malttoi kävellä. Vartin kävelemisen jälkeen hän totesi kännykkänsä hälyttävän. Soittaja näytti olevan Ulla. Hetken emmittyään hän vastasi siihen.

 

- Jouko. Se Jonne lähti jo. Kuule, tulisitko takaisin, voitaisiin jatkaa siitä mihin jäätiin, tuuthan pliis?

 

- En tule, minulla on nyt muuta menoa, Jouko korotti ääntään.

 

- Kulta, paleleeko sinulla päätä, luurista kuului läyryävällä äänellä.

 

- Miten niin…, oikeastaan joo, Jouko kokeili kaljua päälakeaan.

 

- Sun tupee on täällä tai oli. Kuuntele miten se menee alasta vessanpöntöstä, hähähää!

 

Jouko kuunteli kuinka vessa vedettiin räkätysten saattelemana. Se siitä tupeesta ja kun se oli ollut vielä niin hiton kalliskin.

 

- Vittu mikä pelle, muka 185 pitkä, omat hiukset ja pukeutuu aina rennosti. Ole iloinen etten tee sinusta ilmoitusta poliisille seksuaalisesta ahdistelusta ja perintökristallien varastamisesta.

 

- Enhän minä mitään… varastanut.

 

- Hyvästi, eikä tarvi soitella enää, Ulla paiskasi luurin Joukon korvaan.

 

Ehkä siinä minun profiilissa on pientä hienosäätöä, Jouko mutisi itsekseen tunkiessaan kännykkää nahkatakin taskuun. Jatkossa laitan 185 sentin pituuden sijaan vain 175 senttiä!

 

Tinderella.jpg

 

 

maanantai, 16. tammikuu 2017

IT - MIES

 

 

 

Siltasen viisihenkisessä perheessä vietettiin aivan tavallista lauantai-iltapäivää. Viisihenkiseen perheeseen kuului reilu kolmekymppinen Eeva ja tämän kuutisen vuotta vanhempi aviomies Petteri sekä perheen kolme tytärtä; Adaliina (4v), Vanda (6v) ja Veera (10v).

 

- Eeva! Taas tämä kone ei toimi! Petteri huusi työhuoneesta olohuoneen sohvalla kiinalaisvalmisteista älypuhelintaan pläräilevälle vaimolleen. Kuka täällä taas on räpeltänyt?!

- En mä tiedä, en ole koskenut siihen ainakaan viikkoon, Eeva huusi takaisin.

- Mun piti tehdä yksi kirjoitusjuttu ja kone herjaa jotain aivan ihmeellistä Petteri noitui ja sadatteli.

- Eilen tuli mainos jostain atk-huollosta postissa, soita sinne Eeva opasti miestään.

- Kai se sitten on pakko, manaili Petteri päätään raapien samalla miettiessään, että kuinkakohan paljon sekin lysti taas maksaisi. Rahareikiä näin alkuvuodesta tuntui riittävän enemmän kuin omiksi tarpeiksi.

 

Vaikka molemmat olivat tekemisissä tietokoneiden kanssa päivittäin, niin ongelman sattuessa menivät sormet suuhun ja tarvittiin aina joku ulkopuolinen avustamaan. Yleensä auttajana ja tilanteen selvittäjänä toimi Eevan pikkuveli, joka oli jos ei nyt aivan haka koneiden kanssa, niin varsin kiinnostunut niiden sielunmaisemasta. Tällä kertaa Eevan velipoika oli kuitenkin jossain kostealla lomareissulla poikien kanssa Prahassa, eikä päässyt katsomaan konetta. Petteri etsi ryppyisen paperilapun jossa oli liikkuvan atk-huollon mainos. Lappuun oli kirjoitettu mainosteksti:

 

ATK-Huolto Mähis

Toimimme Vantaalla ja toimialueemme on Nikinmäki-Leppäkorpi-Vallila. Tulemme kotiinne ja korjaamme kaiken pelikonsoleista perämoottoriin.

Veloitus vain paikallaoloajasta.

Ellemme saa kuntoon, emme veloita mitään.

Soita 048 996681

 

- Löysitkös sinä sen huollon lapun? Eeva uteli mieheltään.

- Joo, mutta tämä on kyllä sanalla sanoen outo mainos, Petteri ihmetteli vaimolleen.

- Mistä muualta luulet saavasi korjaajan tähän aikaan viikonlopusta? Eeva kysyi.

- No mä soitan sinne, sillähän se selviää.

 

Jeppe otti kännykän käteensä ja näppäili siihen numeron. Hyvä, että puhelin ehti edes hälyttää toisessa päässä, kun siihen vastasi miehen ääni.

 

- Mähis, Waaassup??!

- Petteri Siltanen tässä hei, oliko tämä atk-huollossa?

- Jou mään. Jos tarvii saada homma skulaan, niin oikea osoite, luurista kuului.

- Niin no, meidän tietokone ilmoittelee jotain ihan merkillistä, Petteri selitti.

- Take it easy määäään. Korjataan pois, niin ei ilmoittele enää sen jälkeen, ääni sanoi.

- Milloin voisitte tulla? Petteri tiedusteli ja varautui vähintään parin päivän odottamiseen.

- Tulemme heti, tänks for caalling!

 

Sen jälkeen linja mykistyi täysin, edes sitä normaalia tuuttaamista ei kuulunut. Petteri katkaisi puhelun ja kokeili soittaa uudelleen. Tällä kertaa puhelin ilmoitti, että tarkistakaa numerovalintanne.

 

- Soititko jo sinne? Eeva huuteli miehelleen.

- Soitin, mutta puhelu meni poikki ennen kuin kerkesin antaa osoitteen, Petteri harmitteli.

- Soita uudelleen.

- Se ei vastaa enää, Petteri aprikoi ääneen. Se ei enää edes hälytä.

- Kokeilet myöhemmin uudelleen, Eeva sanoi.

- Niin kait sitten.

 

Petteri yritti sammuttaa tietokonetta, mutta se ei suostunut enää edes sammumaan. Lopulta hän keksi ottaa töpselin pois seinästä ja kone hiljeni. Harmistuneena hän käveli työhuoneesta olohuoneen puolelle ja avasi television. Vähän aikaa televisiota katseltuaan hän alkoi kuulla jotain ihmeellistä koputusta jostain läheltä. Koputus kuitenkin vaimeni pian ja Petteri syventyi menossa olevaan ohjelmaan. Koputus alkoi taas kohta ja jatkui jonkun aikaa. Ohjelma päättyi ja tilalle tuli mainokset. Mainosten alkaessa television kuva pimeni, ainoastaan ääni jäi. Petteri nousi harmissaan sohvalta ja käveli television luokse.

 

- No nyt meni televisiokin, Petteri manasi ja kopautti vanhaa palvelijaa nyrkillä kylkeen.

- Taasko se reistaa? Eeva huusi keittiön puolelta.

- Joo, jo kolmas kerta tällä viikolla. Pitäisi varmaan ostaa uusi.

- Päivää, täälläkö se viallinen tietokone on? Kysyi miehen ääni aivan Petterin takaa.

 

Petteri pyörähti nopeasti ympäri ja totesi katsovansa tukevahkoa ulkoisesti Danny DeVitoa muistuttavaa kaljupäistä miestä joka oli t-paitaan ja shortseihin, vaikka ulkona oli mittarin mukaan reilusti pakkasta. Kellastuneen t-paidan rintaa koristi teksti, ”Let’s make Finland Great Again”, ja pääministerin omahyväinen hyvä.

 

- Joo meillähän se tietokone. Kukas te olette? Petteri uteli mieheltä.

- Olen Heikki Mähönen tietsikkavelho of courrrse. Ystävien kesken Mähis vaan.

- Jaahas… Niin, aivan. Miten muuten pääsitte sisälle? Petteri kysyi.

- Tulin tuosta taka-ovesta omilla konsteilla, kun kukaan ei viitsinyt avata, vaikka kuinka koputtelin.

- Ai tekö sitä siellä koputtelittekin? Petteri mutisi miettiessään tämän oudon tyypin pukeutumista.

- Yksin minä tulin, ei tarvi teititellä. Onko muuten mitään purtavaa? Alkoi nimittäin hiukoa tuolla takapihan patiolla seisominen.

 

Petteri ei kerinnyt edes vastata tämän oudon kulkijan kysymykseen, kun tämä jo lyllersi keittiöön Eevan luokse.

 

- Päivää kaunis rouva, onpa teillä kiva keittiö. Ilmeisesti Ikean keittiö, ja oikein mustilla kivitasoilla, veri naiss. Täällä on teille oikein kiva feng shui.

- Päivää vaan, Eeva sanoi ja tuijotti myös ihmeissään heidän jääkaapilla olevaa kaljupäistä miestä.

- Olette käyneet juuri kaupassa, se on positiivista, Mähis totesi tutkiessaan jääkaapin sisältöä.

 

Petteri oli tullut myös tällä välin keittiön puolelle ja seisoi myös katselemassa Mähiksen puuhastelua. Kumpikaan ei oikein osannut sanoa mitään, kun Mähis pisteli poskeen jääkaapista löytämäänsä makkaran känttyä joka oli säästetty perheen pienimmälle lapselle, Adaliinalle. Tämän jälkeen Mähis röyhtäisi äänekkäästi ja käveli Eevan viereen. Perheen lapset Vanda, Adaliina ja Veera olivat sillä aikaa tulleet yläkerran huoneistaan myös ihmettelemään keittiöön ilmestynyttä erikoista atk-huoltomiestä.

 

atk.jpg

 

- Hyvää kiekuraa, tosin kiukaalla foliossa lämmitettynä olisi ollut parempaa. Rouva lähtenyt vähissä vaatteissa tänne keittiöön, Mähis totesi.

- Kuin niin? Eeva hämmästeli.

- Pikkupöksyt ovat jääneet pois jalasta, Mähis naurahti.

- No kun ei niitä täällä kotona… Eeva mutisi vaivautuneena.

- Tuota, miten sinä sieltä parvekkeelta pääsit sisälle? Petteri kysyi hieman arastellen.

- Kuule, mun nimi ei olisi Mähis ellen tekis ihmeellisiä juttuja, Mähis naurahti ja kaivoi jääkaapin alaosasta olevasta vihanneslokerosta tölkin olutta.

- Mennäänkö katsomaan sitä tietokonetta? Petteri kysyi ja viittoili työhuoneeseen päin.

- Älä hätäile, kyllä se teidän Hiiwlett Pakkardi siellä jaksaa odotella yksinkin, Mähis totesi hörppiessään olutta suoraan pullosta.

 

Petteri ei voinut uskoa korviaan. Äijä tuntui tietävän heidän koneen merkinkin. Lisäksi tuo äijä näytti tyhjentävän heidän jääkaapin. Myös Eeva katseli miestä ja suunnitteli menevänsä heti tämän poistuttua keittiöstä laittamaan pikkupöksyt collegehousujen alle. Saatuaan oluttölkin tyhjäksi, Mähis röyhtäisi taas ja laittoi tölkin eteisen vaatekaapissa olevan muovipussiin jossa perhe säilytti tyhjiä tölkkejä ja vinkkasi silmää perheen tyttärille.

 

- Mennäänpä katsomaan sitä tietokonetta. Eikä pikkurouvan tarvitse minun takia niitä pikkupöksyjä jalkaan laittaa, olen minä nähnyt rumemmankin näköisiä tyttölapsia ilman housuja, Mähis sanoi ja lähti kohti työhuonetta.

 

Petteri kiiruhti perässä ja Eeva jäi keittiöön sekavin tuntein. Miten niin ilman housuja, eihän hän alasti ollut? Eevaa alkoi vaivata tämän oudon vieraan saapuminen niin paljon, että hän meni tarkastamaan parvekkeen oven. Ovi oli kiinni, kuten pitikin. Eeva raotti verhoa ja katsoin heidän takapihan terassia ja pihaa hämmästyneenä. Terassilla oleva uusi lumi oli aivan koskematon. Koko terassilla ei ollut yhtään kengän jälkeä. Siinä samassa Eeva tajusi, että tuo outo kulkija oli ollut keittiössä paljain jaloin, kuin tulossa joltain hiekkarannalta. Petteri meni aivan Mähiksen kannoilla heidän työhuoneeseensa ja huomasi tietokonepöydän vierellä oudon isohkon salkun. Mähis meni salkulle ja nosti jonkun tikittävän laitteen pöydälle näppäimistön viereen.

 

- Mi... mitäs tuolla teet? Petteri änkytti.

- Tilasin hieman syötävää ja laitoin munakellon hälyttämään kun se saapuu. Sitä ei aina työn touhussa ollessaan kuule ovikellon soittoa, Mähis selitti penkoessaan laukkuaan.

- Syötävää, ovikello? Petteri hämmästeli.

 

Samalla munakello pirahti ja ovikello rämähti. Eeva kuului huutavan avaavansa oven jotta he saavat touhuta rauhassa koneen kimpussa.

 

- Täällä on joku pizzalähetti kolmen pizzan ja kahden kebab-annoksen kanssa, Eeva huusi eteisestä.

- Täh? Petteri hämmästeli ja vilkaisi munakelloa.

- Tilasin myös teille pizzat ja lapsille kebabit, kun ajattelin teillä olevan nälkä, Mähis sanoi ja tunki munakellon takaisin laukkuun. Ajattelin että kahdelle pienemmälle lapselle riittää annokset puoliksi.

- Nämä ovat kuulemma jo maksettu, Eeva huuteli vielä eteisestä.

- Vie ne keittiöön, me tulemme aivan kohta, Mähis huusi takaisin ja laittoi tietokoneen töpselin seinään.

 

Petteri katseli vieressä ihmeissään Mähis puuhastelua. Mähis käynnisti koneen normaalisti ja ruiskutteli samalla jotain ainetta suihkepullosta.

 

- Auttaako tuo? Petteri kuiskasi Mähis.

- Auttaa kyllä aika monessa tapauksessa. Nuo tietokoneet eivät tiedä, että tässä on vain pelkkää vettä, Mähis naurahti ja jatkoi suihkuttelemista.

- Eikö kosteus ole pahasta koneille? Petteri jatkoi penäämistään.

- Hys, ei niille kaikkea pidä mennä kertomaan, Mähis hyssytteli.

 

Petteri putosi entistä enemmän kelkasta. Hän ei ymmärtänyt enää yhtään mitään tämän oudon miehen puuhastelusta. Koko tämä tietokonekorjausjuttu tuntui huonolta sketsiohjelmalta. Mähis puuhasteli kuitenkin niin varmoin ottein koneen kimpussa, ettei Petteri katsonut tarpeelliseksi vielä puuttua siihen. Petterillä alkoi olla jo turkasen kova nälkä, sillä herkullinen pizzan tuoksu leijaili jo työhuoneeseen asti. Äänistä päätellen Eeva ja lapset olivat jo ruokansa kimpussa.

 

- Syötkö sinä jo sitä pizzaa? Petteri huusi vaimolleen.

- Tuli niin kova nälkä, että oli pakko aloittaa, Eeva vastasi.

- Kunhan et vaan pistele poskeen sitä nakkipizzaa, Mähis huusi Eevalle.

- En todellakaan, täällä oli minun suosikki kinkku-salami-aurajuustopizza ja syön sitä, Eeva vastasi.

- Painahan sitä virtanappia, nyt pitäisi taas vörkkiä, Mähis sanoi Petterille.

 

Petteri painoi koneen virtanappia, kone käynnisti itsensä uudelleen ja pelitti kuin nuoruutensa päivinä. Petteri seurasi silmä kovana käynnistymisen edistymistä. Kone käynnistyi suoraan Windowsiin ja kaikki tuntui olevan kuin ennen vikaa.

 

- Kokeilehan nyt sitä tekstinkäsittelyohjelmaa, Mähis kehotti.

 

Petteri käynnisti tekstinkäsittelyohjelman ja kaikki toimi moitteetta. Samoin hän käynnisti nettiselaimen ja kone meni nettiin aivan normaalisti. Tietokone tuntui olevan aivan kunnossa.

 

- Hitto, tämähän toimii taas, Petteri riemuitsi.

- Ihmeiden aika ei ole ohi, Mähis hymähti. Tiedätkö että kaikkiin asioihin on ratkaisu, se täytyy vain keksiä.

- Mikä sitä vaivasi? Petteri uteli.

- Oli päässyt pikku jutska koneeseen, Mähis totesi.

- Millainen?

- Aivan sellainen pieni, Mähis vastasi ja kohautti olkapäitään. Sinähän voisit vaikka kirjoittaa meikämandoliinosta jonkun pienen tarinan, sinähän kirjoitat tarinoita sinne nettiblogiin.

 

Mistä ihmeestä äijä saattoi tietää, että todellakin hänen aikomuksensa oli kirjoittaa pieni tarina omaan blogiinsa.

 

- Ja sitten sinne pizzalle, Mähis sanoi ja pakkasi tarvikkeensa laukkuun.

- Joo, sinne, Petteri mutisi ja kiirehti taas tämän oudon kulkijan perään.

- Hyvää, Eeva sanoi huomattuaan tulijat.

- En yleensä syö huonoa ruokaa, Mähis sanoi ja taputteli isoa vatsaansa. Tuolta aseman kebab-paikasta saa alueen parhaat rieskat eikä ole hassumpia nuo kebabitkaan.

 

Mähis otti toisen jäljellä olevista pizzoista ja ojensi sen Petterille. Itse hän otti toisen ja rullasi sen kaikkine täytteineen isoksi rullaksi. Rullan toisen pään hän tunki isoon suuhunsa ja alkoi pureskella sitä silmät kiinni. Eeva ja Petteri katselivat ihmeissään moista ruokailua. Mähis ei malttanut edes istua, vaan pisteli pizzaa seisaaltaan pöydän vierellä. Muutamassa minuutissa koko pizza oli hävinnyt Mähiksen pohjattomalta vaikuttavaan kitaan.

 

- Hyvää oli, Mähis totesi ja otti jääkaapista toisen oluen.

- Otatko lisää? Petteri kysyi ja ojensi omaa koskematonta pizzaa Mähistä kohti.

- Ei kiitos, se on tehty sinun maun mukaan, Mähis sanoi ja otti ison kulauksen oluesta.

 

Mähis joi oluen tyhjäksi yhdellä hörpyllä ja kävi sen jälkeen laittamassa tölkin muovipussiin. Röyhtäistyään pari kertaa Mähis palasi keittiön pöydän viereen ja laittoi siihen paperilapun. Lappuun oli kirjoitettu ekaluokkalaisen käsialaa muistuttavilla tikkukirjaimilla:

 

LASKU

Tietokoneen henkiin saattaminen 100 euroa

Juodut oluet -4 euroa

Syöty makkara -2,5 euroa

Pikkuhousuvitsi talon emännälle -20 euroa

Epämääräinen sisääntulo -20 euroa

Sopimaton pukeutuminen -45 euroa

LOPPUSUMMA 8,50 euroa

 

Petteri ja Eeva katselivat molemmat ihmeissään moista laskua. Kumpikaan heistä ei ollut nähnyt sitä, että missä välissä Mähis oli sen ehtinyt kirjoittaa. Lisäksi viivan alle jäänyt summa oli oikeastaan aivan naurettavan pieni.

 

- Tuota, onkohan tässä laskussa jotain vikaa? Eeva ihmetteli ääneen.

- Tuliko minulla joku virhe kiireessä? Mähis kysyi ja vilkaisi lappua. – Kyllä se on aivan oikein. Voitte myös maksaa sen tilille, tässä tilinumero. Ja nyt ryhmähali ja se on sitten adios.

 

Ryhmähalin jälkeen Petteri ja Eeva katselivat mykkinä, kun Mähis laittoi toisen lapun keittiön pöydälle ja nappasi pöydän viereen laskemansa työkalusalkun käteensä. Saman tien Mähis pyörähti ympäri ja käveli ulos parvekkeen ovesta. Eeva kiirehti perässä ovelle ja totesi lumen olevan terassilla yhä koskematon.

 

tiistai, 3. tammikuu 2017

MAKEN PUKKIPALVELU

MAKEN PUKKIPALVELU (OSA 1)

 

Siltasen Juttutupa sisältää tarinoita ennen julkaisemattomista novellikokoelmista. Tarinoita ei ole viimeistelty, joten niissä saattaa esiintyä kirjoitusvirheitä. Tarinoissa liikutaan välillä hyvän maun tuolla puolen joten ohjeistukseksi lukijoille voikin vain sanoa, saattaa sisältää rivoa kieltä joten vaaditaan reipasta mieltä, älä ota sitä vakavasti. Jos pidit Juoppohullun päiväkirjoista todennäköisesti pidät tästäkin. Kopiointi on ehdottomasti kielletty.

 

*****

 

Raavaan suomalaismiehen viittaan pukeutunut herkkä sanailija, herra Siltanen, on tällä kertaa lähtenyt purkamaan Joulun ilosanomaa novellilla, ”Maken pukkipalvelu”. Novelli on viisiosainen ja ensimmäinen osa kantaa nimeä ”Jakomäen valkea Joulu”. Tarina on julkaistu ensimmäisen kerran Siltasen Juttutuvassa ensimmäisen kerran tammikuussa 2014 ja julkaistaan nyt toiveuusintana.

 

joulupukki.jpg

 

JAKOMÄEN VALKEA JOULU 

 

 

Makella olivat viime viikot kuluneet suoraan sanottuna hieman alavireisesti. Pitkävedot olivat menneet päin mäntyä, tyttöystävä oli heittänyt Maken pihalle liiallisen juomisen vuoksi ja töistäkin oli tullut fudut. Maken pitkäaikainen työnantaja, Pärnäsen Putki- ja asennus Oy, oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin ja oli näin ollen pakotettu heikkoon likviditeettiin vedoten näyttämään Makelle ovea. Ansiosidonnaisen päivärahan muodossa maksettu taloudellinen etuus riitti hädin tuskin elämiseen eikä elämä työttömänä todellakaan ollut YT-neuvottelujen runtelemassa Pohjolassa ruusuilla tanssimista. Vaikka Make asui Helsingin laitamilla, pahamaisessa Kontulan lähiössä, oli asuntojen hintataso suorastaan sikamainen, joten jotain oli keksittävä talouspuolen saattamiseksi parempaan kondikseen.

 

Make muisteli jo puupalttoo yllä Malmin hautausmaalla viruvan isäukon retostelua Joulunajan muhkeilla pukkikeikkatienesteillä, ja tuumi josko pukkeilusta olisi apua tukalan taloudellisen tilanteen kääntämiseksi positiiviseen suuntaan. Olisiko Makesta täyttämään jo edesmenneen isänsä suuret saappaat pääkaupunkiseudun pukkimarkkinoilla. Pelivelat, hilpeän elämän vietto ja yleinen vitutus oli suoraan sanottuna saattanut Maken tilanteeseen jossa tämäkin, hieman epätoivoinen kortti, oli katsottava. Make ei varsinaisesti ollut isänsä kaltainen verbaalivirtuoosi tai sanaseppo, mutta sen verran värikkään elämän Make oli nuoruudessaan Myllypuron, Mellunkylän, Itiksen ja Kontulan kulmilla viettänyt, ettei nyt muutama mahdollisesti rahakas pukkikeikka kyllä jäisi tekemättä huonon ulosannin ja maanisen esityskammon vuoksi. Elämäkokemustahan Makella riitti ja tarvittaessa myös sanan säilää irtosi enemmän kuin omiksi tarpeiksi.

Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Make laittoi ilmoituksen Helsingin Sanomien ”sekalaista”-palstalle otsikolla, ”Maken Pukkipalvelu”, ja pian Make saikin jo joitakin yhteydenottoja. Itseasiassa joulupukkikeikkoja tuli viisi mikä olikin varsin sopiva määrä. Viidestä keikasta Make aprikoi mielessään saavansa pitkälti yli 300 euroa puhtaana käteen ja työttömälle juomarille se antaisi itseasiassa varsin mukavan alun kosteata uutta vuotta ajatellen.

 

 Aikataulu oli Jouluaatoksi tiukka, sillä Joulun "prime-time" ajoittui ilta viiden ja kahdeksan välille. Make sopi pukkikeikat reilun puolen tunnin välein huomioiden kuitenkin matka-ajat eli siirtymisen kohteesta toiseen. Maken entisen työnantajan viime vuoden pikkujouluista Makelle oli jäänyt nurkkiin vanha pukin takki ja kun kenkäkaapistakin löytyi vanhat huopatossut ei jäänyt jäljelle kuin tonttulakin, silmälasien, kepin ja parran hankkiminen. Itäkeskuksen Tiimarin konkurssimyynnistä löytyikin tarpeisto kuluttajaystävälliseen hintaan ja kun Make vielä kaivoi kaapistaan vanhat punaiset Vuosaaren Viikinkien verkkarit oli Make enemmän kuin valmis todelliseen Jouluiloitteluun.

 

Ensimmäinen pukkikeikka oli buukattu Jakomäkeen, aivan "Jakiksen" ostarin läheisyydessä sijaitsevaan Breznevin ajan Neuvostoliiton rakennustyyliä muistuttavaan kerrostalo-kompleksiin. Oikea osoite löytyi samantyyppisten elementtitalojen runsaasta kirjosta huolimatta helposti, sillä Jakomäki oli Makelle entuudestaan jo varsin tuttu, sijaitsihan Maken entinen työpaikka läheisellä Tattarisuon teollisuusalueella. Make, vaikkei aikaisemmin pukkikeikalla ollut ollutkaan, tiesi että joulupukin ympärillä pyörivä maaginen mystiikka kokisi kovan kolauksen jos pikku piltit tajuaisivat pukin tavalliseksi levyseppähitsaajaksi, joten Make päätti ennen tilaajalle, Liisa ”Lissu” Torviselle, ennen saapumistaan. Soitto osoittautui tarpeelliseksi, sillä buukattuaan keikan Make ei ollut innostuksissaan käynyt läpi millään lailla asiakkaan toiveita pukkikeikan suhteen.

 

Lissuksi itsensä esittelyt nortin ja keskikuran karaisema hapuileva puhelinääni kertoi Makelle alaoven ovikoodin ja kehotti tulemaan sisälle ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevan sauna-osaston ovelle. Make jäi odottamaan toimeksiantajaa. Pian rappukäytävään asteli kauhtuneeseen numeroa liian pieneen aamutakkiin pukeutunut ja rosmariininvärisin papiljotein koristautunut lähiölissu (siis varsin varsin tyypillinen kaljalla ravittu pakastekalkkunan värinen pubiruusu). Vaikka Lissun ulkoinen habitus olikin kaikkea muuta kuin ylväs osoittautui Lissu varsin hyväntahtoiseksi ja kiltiksi ihmiseksi. Lissu kertoi, että pikku-Lassi, jota varten pukki oli tilattu, uskoi joulupukkiin kuin Jokerit-fanit Harkimon paskapuheisiin, joten Lissu toivoi että pukki vetäisi kunnon shown joululauluineen ja muine Joulun ajan ritirimpsuineen. Make oli hinnoitellut pukkikeikkansa kolmeen kategoriaan; oli ns. karvalakki-malli johon kuului vain lahjojenjako, sitten oli ns. normisetti johon kuului lahjojen jako sekä laulut ja sitten luxus-setti johon kuului koko hoito, laulut, leikit, pelit ja pensselit. Tällä kertaa tarkoitus oli toteuttaa Torvisen perheessä normisetti, lauluineen.

 

 Liisa meni asuntoonsa ja pian perässä saapui pukin tamineisiin sonnustautunut Make olallaan saunaosastolta mukaan poimittu musta roskasäkki, joka oli täynnä lahjoja. Rappukäytävässä Make otti pienen rohkaisuryypyn povitaskuunsa sijoitetusta taskumatista ja soitti ovikelloa. Ovea avaamaan tuli ovelle hätyytetty 4-vuotias pisamanaamainen reipas ja iloinen pikku-poika silmät intoa kiiluen. Makella ei ollut aavistustakaan kuinka pukin tulisi käyttäytyä, mutta päätti koittaa mielessään toteuttaa amerikkalaisista elokuvista apinoitua pukki-stereotypiaa, illuusiota kivasta höpöttelevästä möhömahaisesta setämiehestä. Make astui sisään.

 

-   Hohhoh, heipä hei Lassi. Onkos täällä kilttejä lapsia?

 

Ennen kuin Lassi ehti jännitykseltään vastaamaan mitään kuului olohuoneesta perheen pään, Repan, kantavaääni.

 

-   Ei ole kuin vittumaisia ukonköriläitä.

 

Lassin isä, Repa, oli paitsi vittumainen äijä myös äärimmäisen töykeäkäytöksinen keskaria kittaava hanttapuli. Repa oli tyypillinen työtä vieroksuva, Lidlin kuraolutta lähes päivät läpensä litkivä rasisti-impesilli, joka ei ymmärtänyt eikä piitannut toisten tunteista tirin taria ja olikin suoranainen ihme, että Lissu oli jaksanut katsella sohvalla persettään lähes 24 tuntia vuorokaudessa liottavaa talipalloa jo lähes 20 vuotta. Repan artikulointi ja epäkorrekti käyttäytyminen oli jo käsite sinänsä. Repan älykkyysosamäärä ei ollut juuri planktonin vastaavaa suurempi ja tämän sai pian myös paikalle yhytetty Make huomata.

 

-  On, on täällä kilttejä lapsia!! Mä oon ollu kiltti koko vuoden! Iloitsi isänsä vittumaisuuksista lapsenuskoisesti ymmärtämätön ja piittaamaton Pikku-Lassi.

 

Lassi iloitsi ja pomppi kuin olisi odottanut pukkia Juhannuksesta saakka. Todellisuus ei ollut varmasti kaukana, sillä Jakomäessä pienen lapsen ilonaiheet saattoivat olla todella harvassa.

 

 Repa röhnötti sohvalla, perheen teini-ikäinen Julia-tytär notkui tv-tuolissa ja hermostuksissaan oleva Lissu äiti istui toisessa nojatuolissa. Lissua hermostutti, sillä hän tiesi kuinka huonokäytöksinen ja töykeä Repa saattoi kaljapäissään vieraille olla. Lissu toivoi hiljaa mielessään, että tällä kertaa Repa osaisi käyttäytyä niin ettei heidän muiden tarvitsi taas kerran menettää kasvojaan. Make toppuutteli innokasta pikku-Lassia ja asteli peremmälle Torvisten olohuoneeseen jonka Repa oli koristellut Jakomäen yleistä atmosfääriä kunnioittaen taivaansinisin Pirkka-oluttölkein. Tunnelma oli kuin suora rekonstruktio mestariohjaaja Mika Kaurismäen suomirainasta; olohuoneen pöytää koristi somasti kuin joulukynttilät keskaritölkkien komea rivistö ja television taustalle olevaa kirjahyllyä komisti 80-luvun kiistaton statussymboli Focus-tietosanakirjan koko komeus a:sta ö:hön.

 

Repalla oli selvästi päällä hidashumala. Siis sellainen, jota ei hankita yhden illan törpöttelyllä, juomiseen on pitänyt sitoutua pidemmäksi toviksi. Repan puheenparsi, sekä ääni ja murre, toivat häkellyttävällä tavalla mieleen Kotiteollisuusyhtyeen Jouni Hynysen. Tosin Hynysen suuhun karski kielenkäyttö sopi huomattavasti paremmin kuin sohvalla lojuvalle kalsariasuiselle mätisäkille. Make päätti olla välittämättä Repan letkautuksista ja päätti hoitaa keikan ammattimaisesti päätökseen.

 

-  Jaahas, jos täällä kerran on ollut kerran kilttejä lapsia niin saisikos Pukki kuulla hieman lasten laulua ennen kuin katsotaan mitä tuomisia pukilla on mukanaan?

 

-   Tuosta rokonarpisesta naamasta päätellen tolla pukilla ei taida olla lahjoiksi tarjolla muuta kuin finnivoidetta. Jätkän lärvihän on kuin Quattro Staggione! Paskat täällä kukaan laula mitään, lahjat pöytään vaan ja adios!

 

-   Jaahas, paikalle näkyy sattuneen joku koomikkokin. Näkyy huumorintaso kuitenkin olevan kuin Ere Kokkosen filmatisoinneissa konsanaan. No, sallittakoon pieni leikinlasku kun on Joulunpyhät ja kaikki. Katsotaanpa mitä täällä säkissä on. Kas, kas täältähän löytyy iso paketti ja siinä lukee, ”Hyvä Joulua, Repalle”.

 

-   Eihän tuo koukkuselkä olekaan ihan turha jätkä. On sillä sentään jotain järkeviäkin tuomisia.

 

-   Olepas nyt Reijo. Voisit yrittää edes käyttäytyä, on sentään Jouluaatto, toppuutteli jo Lissukin kaljapöhnässä örisevää miehen kuvaketta.

 

-   Mitä helvettiä, täällä on kutsu Minnesota-hoitoon Lapualle kahdeksi kuukaudeksi! Mitäs helvetin pilaa tämä on?

 

Huoneessa tuli äkkiä hiljaista. Perheen teini-ikäinen tytär kihersi tv-tuolissaan. Selvästikin tytär oli sitä mieltä, että perheen pään olisi tarkoitus hakea apua alkoholiongelmaansa AA-klinikalta ja oli lähettänyt tälle kutsun Minnesota-hoitoon. Make jatkoi ripeästi lahjojen jakamista joista suurin osa oli luonnollisesti perheen kuopukselle, pikku-Lassille. Lahjasäkin pohja alkoi jo häämöttää kun äkkiä Maken vatsassa alkoi kiertää vallan julmetulla tavalla. Viimeksi samanlaista kipua vatsalaukussaan Make oli kokenut lomareissullaan Sharm-el-Sheikissä ja tuolloin koko viikon loma oli kulua WC-tiloissa perseellä kusten.

 

Ennen Jakomäkeen saapumista Make oli pistäytynyt rullakebabilla Kontulan ostarilla ja nyt tuo itämainen herkku tulisine kastikkeineen muistutteli olemassaolostaan. Make ajatteli, että hän voisi laskea peräilmaa kevyesti niin ettei kukaan huomaisi mitään, mutta toisin kävi. Paitsi että pyllystä pärähti ilmoille sienimäinen sinertävä savupatsas luikahti pöksyihin myös märkä pieru. Make tunsi kroppansa ja oli täysin varma, että pieru enteili jättimäistä kiekuraa.

 

-   No nyt tuo saatanan Pukki alkaa jo täällä tarjoilemaan lämmintä kuppiakin!, hermostui kaikkien sohvien kruunaamaton kuningas ja pissa-kakkahuumorin ylin ystävä, Repa.

 

-  Reijo! Paraskin puhuja. Itse paukuttelet ja piereskelet täällä minkä munien kaivamiselta ennätät. Turha väittää että akkojen kalkatus kylillä "Torvisen töräytteluistä" olisi ihan tuulesta temmattua urbaania legendaa. Äläkä yritä väittää mitään muuta, minä ne ralliraidat sieltä kalsareista aina pesen! hermostui jo Lissukin yhtyen ”keskusteluun”.

 

-  Mutta toi jätkähän mätänee pystyyn! Ei tämä haju mitään, mutta silmien kirvely…

 

-   Reijo, jos sinulla ei ole mitään kaunista sanottavaa, niin ole hiljaa!! Lapsellista käytöstä isolta mieheltä. Eihän ihminen sille mitään voi jos ilmaa kertyy vatsaan. Pakkohan se on sieltä ulos päästää. Joulupukki voi ihan hyvin käyttää meidän vessaa jos pukilla on ilmavaivoja.

 

-  Voiko Joulupukeillakin olla ilmavaivoja, ihmetteli Pikku-Lassi. Siis ihan niinku isillä?

 

-  Kyllä voi, jos Joulupukin muori on vaikka käyttänyt joulupuurossa laktoosia sisältävää maitoa.

 

Lissu koitti korjata tilanteen ja ohjasi ilmavaivoista kärsivän Joulupukin saniteettitiloihin. Nojatuolissa notkuvalla ja tilannetta seuraavalla Julia-tyttärellä oli hauskaa. Make tuskin sai takapuoltaan posliinille, kun olohuoneessa Pera alkoi käydä kiivasta keskustelua vaimonsa, Lissun, kanssa joulupöydän antimista.

 

-  Olikos meillä lainkaan tänä vuonna silliä tai Silakkalaatikkoa Joulupöydässä?

 

-  No eipä ollut ei. Eihän sitä syö minun lisäkseni kukaan muu. Viime vuonnakin oli lipeä kala ihan turhaan. Roskiin sen sai loppujen lopuksi laittaa.

 

-   Et voi olla tosissas, mitä jätkätkin sanoo kun mä sanon niille ettei meillä ole joulupöydässä edes silliä.

-  Sanovat mitä sanovat. Eiköhän niillä ole kaljaa lipittäessä jo mennyt makuaisti muutenkin. Sitä paitsi etkai sinä taas aio kutsua niitä hulttiokavereitasi tänne kaljoittelemaan Tapaninpäivänä?

 

- Totta kai aion! Sehän on perinne! Silloin pelataan kierros Valioliigassa, se on tärkeä päivä.

 

-  Jos nyt olet kerran kutsunut juoppokaverisi tänne Jouluruualle, että ne saisivat edes kerran vuodessa jotain kiinteää ja lämmintä ruokaa, niin se ei ole kyllä vielä perinne.

 

-  Joo, joo. Mutta siitä voi tulla sellainen.

 

Makella oli pakki täysin sekaisin. Make tuntui kusevansa perseellä. Tavaran tulo ei näyttänyt loppuvan millään ja kymmenisen minuutin ripulikuonan lorauttelun jälkeen alkoi jo ahterissa tuntua aralta. Make päätti hädissään katsoa löytyisikö WC:n kaapista jotakin lievitystä, vaikkapa Bepanthenea, kipuilevaan ryppyreikään. Samassa hötäkässä Make tiputti silmälasinsa eikä tullut kovinkaan tarkasti lukeneensa mitä salvaa hanuriinsa kaapista tunki. Make sai hädintuskin rasvan takaisin kaappiin, kun persposkien kannikoissa ja ennen kaikkea erogeenisilla alueilla, ryppyreiän huulilla, alkoi tuntua kuumottavaa kirvelyä. Make singahti kuin sähköiskun saaneensa pöntöltä ja alkoi hädissään tutkia mitä ihmeen salvaa oli tosiasiassa laittanut pöllönsilmäänsä. Linimenttiä! Samassa joku koputti oveen. Siellä oli perheen teini-ikäinen tyttö, Julia.

 

-      Hei avaa ovi pukki, mun on päästävä sinne! Kauhee hätä.

 

-      Tuota…nyt ei ole ehkä viisasta…

 

-     Kuule tää on mun koti ja mun on nyt päästävä vessaan.

 

Make ihmetteli, että miksi ihmeessä juuri kun hän oli vääntämässä torttua tytön oli päästävä vessaan, mutta koska kyseessä oli kuitenkin tytön oma koti ei Make oikein tätä tohtinut kieltääkään. Vielä tässä vaiheessa Makella ei ollut tiedossa, että pian nuori, kovin viattoman ja kokemattoman näköinen, tyttö tulisi tarjoilemaan Makelle yhden elämänsä ehkä lyhyimmistä, mutta kiihkeimmistä seksinilotulituksista, joka saisi lähes mannerlaatatkin liikkeelle.

 

Perheen tytär, Julia, singahti WC-pöntölle ja ennenkuin Make ehti sanoa sanaakaan oli tyttö jo kietaissut paidan yltään. Hyvinistuvat pienet rinnat nököttivät muutaman metrin päässä Makesta kuin ketun nenät. Make meni harvoin sanattomaksi, mutta nyt Make oli lievästi sanottuna kuin klapilla päähän lyöty. Alastomana Julia oli niin kuuma näky että pelkkä koskeminen ilman asbestihanskoja ei olisi varmastikaan tullut kysymykseen.

 

-    Eikös pukki ole ennen naista ilman paitaa, Julia kihersi. Onko pukki vielä saanut pipara tänä Jouluna lainkaan? Mä sitten niin rakastan Joulua, ja kaikkea mitä siihen liittyy, antamisen ja saamisen iloa.

 

-    Tota.. tota..änkytti Make housut nilkoissa.

 

Enää Makea ei kuumottanut vain rohtuneiden persposkien alueella, vaan nyt alkoi kuumotusta esiintyä myös etupuolella. Maken nahkanuija pärähti täyteen juhlakuntoon. Julialta ei jäänyt asia huomaamatta ja Julia päätti hieman kiusoitella valkohapsista kiemurtelevaa joulunilon jakajaa lisää. Julia lipaisi ensin kevyesti Maken korvaa ja ennen kuin Make ehti millään lailla reagoida tähän ennalta odottamattomaan hellyyden osoitukseen, Julia yllätti Maken täysin tarjoamalla tälle kaikki esileikin viralliset tunnusmerkit täyttävän ranskalaisen kielikoukun. Seuraavaksi Julia laskeutui alas polvilleen ja tarjoili Makelle sellaista huulihölskyä, että Maken sielu oli irtautua ruumiista. Julia oli nuori, mutta ei totta vie kokematon. Fellaatio teki tehtävänsä ja äkkiä Maken aisa seisoi täydessä 90 asteen kulmassa kuin jykevä tammi.

 

- Hurautellaanko heltan juuret punaiseksi? kihersi Julia.

 

Kysymys oli jo tässä kohtaa enää paradoksaalisen retorinen, sillä Makea eivät olisi enää villihevosetkaan pidätelleet, vaan hän työnsi pyhämailan kahvaan saakka vispipuuronväriseen työttömän lihapiirakkaan. Make tikkasi kuin mielipuoli, niin, että Julia oli potkia kaakelit alas seiniltä. Ulkona ei ollut lunta lainkaan, mutta joidenkin osalta voi sanoa kuitenkin tulleen valkean Joulun muutaman minuutin polkemisen jälkeen.

 

Enää Makea ei pelottanut kihelmöivä takalisto, vaan nyt suurin pelko Makella oli mikä häntä odottaisi olohuoneessa. Oliko sinne kuulunut ääniä? Tiesikö isäntäpariskunta millaista aattoiltaa heidän pienessä WC-tilassa vietettiin? Julia ei kuitenkaan ollut moksiskaan, vaan pukeutui nopeasti, kiitti Pukkia, ja paineli muina miehinä takaisin olohuoneeseen. Hetken päästä olohuoneeseen tuli myös Make.

 

 -Jaahas valkohapsikin pääsi takaisin istunnoltaan, vieläkö meinaat ajaa paskaa meidän muitten iloksi? aloitti Repa taas naljailun vieraalleen.

 

-Reijo, sinuahan saa hävetä silmät päästä!! Ole hiljaa tai poistu. Lissu komensi miehensä keittöön.

 

Make jätti Repan kommentit omaan arvoonsa ja jatkoi ripeästi lahjojen jakamista loppuun. Makella alkoi olla jo kiire seuraavaan kohteeseen, sillä se oli Espoossa asti. Make kiitteli kohteliaasti perhettä ja Lissu tuli oven suuhun maksamaan pukille sovitun palkkion, 50 euroa. Julia vinkasi silmää ja heilutti tervehdykseksi kättään olohuoneesta. Make kiitti vielä kerran Lissua, laittoi oven kiinni perässään ja asteli porraskäytävään, säkit tyhjänä. Maken oli aika siirtyä seuraavaan kohteeseen kulkuset helkkyen.

 

Joulu oli saavuttanut siis Torvisenkin perheen. Perheen isä, Repa päätti käydä vessassa, mutta Repaltakaan ei jäänyt WC-tilojen outo lemu huomaamatta ja niinpä hän huusi vaimolleen, ”Onko nyt ihan varma ettet tänä vuonna tehnyt sitä lipeäkalaa tai silakkalaatikkoa, täällähän haisee silli?”