Viikonloppuna jaossa oli neljä pistettä ja neljä pistettä Alku otti myös saaliikseen ansaitusti. Mikäli Leo Eläimen aka King Leonidaksen sarjataulukkolaskelma pitää kutinsa viikonlopun jälkeen on Forssan Alku vielä hyvin mukana kärkikahinoissa eikä mitään ole todellakaan sarjanousunkaan suhteen menetetty.
 
TASO - ALKU
 
Viikonloppuna ”sosialistisista opeista” voimaa ammentava Alku pelasi ”kotikentällään” Rehti-Areenalla kaksi sarjaottelua joista ensimmäisessä vastaan asettui Tammelan Taso-99. Taso oli liikkeellä pienellä porukalla ja kun Alku oli lähes koko joukkueen voimin (poissa oli vain Janne ”Koukku” Korpela) täydessä iskussa oli alusta alkaen selvää kuka oli ottelun ennakkosuosikki ja kuka ottelua tulisi viemään. Alku rykäisi nopeasti kahden maalin kaulan tiukoilla alanurkkalaukauksilla ja molemmat maalit merkittiin Fosun A-junioreista draftatulle puolustajalle, Jerry Hietaniemelle.
 
Alku johti peliä suvereenisti alkuhetket, mutta pikku hiljaa Taso alkoi päästä mukaan peliin ja jälleen kerran alkoi forssalaisryhmän vaihtopenkillä uskomaton suun pieksentä, kalabaliikki ja sitä myöten myös paniikki. Taso iski nopeasti kolme maalia ja pian äimisteltiinkin jo taululla lukemia 3-2. Tässä vaiheessa peli aaltoili vaarallisesti päästä päähän ja varmaa oli että seuraavan maalin viimeistelijäjoukkue tulisi olemaan vahvoilla.
Kuin kliimaksina kaikelle sekoilulle tarjoutui ex-Fosupelurille, Vihreäsaaren Mikolle, avopaikka siirtää jo Taso 4-2 johtoon, mutta elastisen vartalon omaava Mika ”Mike Diamond” Ahvo teki kuin legendaarinen Jens Pedersen aikoinaan kokeneen Vihreäsaaren aikeet turhiksi. Alku jatkoi sinnikkäästi omaa tekemistään ja Tason pelaajat alkoivat selvästikin väsyä Jutta Urpilaisen nimeen salaa vannovan Forssan Alun hurjassa pyörityksessä. Lopulta sinnikkyys palkittiin ja Alku pääsi maalaamaan peräti neljästi. Maalit viimeistelivät Joonas Rautanen kahteen kertaan, Petri Mäkelä ja Toni Nieminen kertaalleen. Loppulukemat kirjattiin nihkeän ottelun jälkeen Alun hyväksi 3-6.
 
ALKU – SCU II
 
Jo etukäteen oli tiedossa, että Urbansin ryhmä oli aivan eri tasoa kuin ”Tammelan tuomiopäivän legioona”, joten asennoituminenkin illan toiseen otteluun oli luonnollisesti aivan toista luokkaa. Ensimmäiseen otteluun valmentajavelho Petri ”Kölli” Lehtonen oli tehnyt joitakin kokoonpanomuutoksia totuttuihin kentällisiin ja muutoksia ketjukoostumuksiin oli luvassa myös päivän toiseen kamppailuun. Ketjukoostumuksista huolimatta ja ehkä juuri niistä johtuen ottelu lähti käyntiin Alun osalta hyvällä draivilla ja vauhtia olikin hyvänlaisesti sekä kaikkein tärkein asia pallopeleissä, eli järki, tuntui olevan ihan kohtalaisen hyvin mukana touhuissa. Välillä Alun peleissä vaikuttaa siltä, että puutteita taidoissa koitetaan kompensoida liiallisella voimakäytöllä ajamalla tilanteisiin turhan kovaa ja ylenpalttisella ”yrittämisellä” ja koheltamisella, mutta salibandynimisessä pelissä, etenkään isolla kentällä turhanpäiväisellä säntäilyllä vaikutukset ovat samat kuin kustessa vastatuuleen. Syytä onkin usein jättää kohkaaminen vähemmälle ja laittaa peliväline liikkeelle, sillä kuten Kummelin Jaakko Parantainen sanoisi, ”pallo tykkää siitä, että sillä pelataan, silloin sitä pitää myös käyttää.” Järjenkäytöstä pelissä oivana esimerkkinä mm. toimii Alun ”ykkösvitja”, joka tuskin ainakaan liikkeellään sahaa vastustajien puolustukseen aukkoja.
 
Ykkösvitja oli ottelussa kauden edellisten otteluiden tapaan vahva ja toisessa erässä ykkösvitjan hyökkäyskolmikkona häärineet Valtanen, Nieminen ja Rautanen pääsivätkin nakuttelemaan komeat kolme maalia. Alun 4-0 johtoon siirsi komeasti ilmasta hyökkäyskolmikko Malmström, Kostiainen, Mäkelä. Viimeistelijänä toimi kokenut ja aina tyylikkään huolitellun pelitukan omaava Esa Malmström. Ainokaisensa SCU II teki kymmenen sekuntia ennen loppua. Maalissa Mikko Moisander esitti mainioita otteita ja piti maalinsa koskemattomana lähes loppumetreille saakka ja muutenkin Alun pelaaminen oli jopa ehkä parasta sarjapeleissä tällä kaudella.
 
Positiivisia asioita sunnuntain peleistä oli useita; peli kulki kaikilla kentällisillä mukavasti ja joukkueen puolustustyöskentely oli hyvää luokkaa eikä pahoja pallon menetyksiä eikä ylivoimahyökkäyksiä juurikaan tullut. Vaihdot pysyivät suhteellisen lyhyinä joten kaikki pääsivät kentälle tasaisesti, vaikka vieläkin vaihdon pituutta voisi lyhentää. Lyhyesti voisi todeta että kentällä toteutettiin niitä asioita mitä oli yhteisesti kopissa ennen peliä sovittu. Maalivahdit pääsivät peleissä kohtalaisen helpolla, sillä vastustajia ei päästetty laatupaikoille.
 
Jotain negatiivista seikkoja perfektionistiksi tiedetty Petri ”Kölli” Lehtonen toki pelistä löysi ja se oli mm. pienehkö purnaus vaihtopenkillä. Kokoonpanossa oli pelaajia tällä kertaa 17+2, joten arvatenkaan peliaikaa ei monikaan pelaaja saanut niin paljon kuin olisi halunnut, mikä on tietysti sääli. Alasarjoissa kun kuitenkin pärjää ehkä jopa paremmin joukkueet joilla ei ole pelaajistoa rosterissa kovinkaan paljon, sillä silloin kaikilla säilyy tuntuma eikä tule turhan pitkiä ”väliaikoja” vaihtoaitiossa. Optimaalinen määrä olisi ehkä pienellä kentällä kaksi kenttää ja isolla kolme hyökkäysvitjaa ja kaksi pakkiparia. Valmentajan ikävä tehtävä on tietysti jakaa parhaan kykynsä mukaan peliaika oikeudenmukaisesti ja valmennusideologiaansa noudattaen. Mikä sitten on oikeudenmukaista ja tasapuolista ja tarvitseeko olla tasapuolinen? Siinäpä sitä onkin mietittävää kerrakseen, jopa sosialistista vai sosiaalipalloa pelaavalle Alulle. Yksi konkreettinen keino peliajan jakoon voisi olla esim. pelivuorosta lepäävän maalivahdin ylläpitämä plusmiinus-tilasto. Faktahan on, että kovin vaikea sitä on ulvoa lisää peliaikaa jos ei pysty maalintekoon ja kokoajan omissa soi, kun loppupeleissä salibandy kuitenkin on maalintekopeli. Mutta tässäkin tullaan siihen pohdintaan, että sopiiko tällainen menettely nelosdivariin.