SÄBÄMIES SILTASEN IHMEELLISET SEIKKAILUT
 
LUKU 1: PUUHELMIÄ JA OVAALINMUOTOISIA UNELMIA
 
OSA 1
 
Takana oli kahdeksan viikkoa ”ahkeraa” kesätreeniä ja vihdoin koitti elokuu jolloin alkoivat joukkueen kauan odotetut salitreenit paikallisessa salibandypyhätössä. Viimeiset kahdeksan viikkoa olivat sisältäneet nöyrää työtä, verta, hikeä ja kyyneleitä niin Kaikulan jylhissä maastoissa, kuntosalin hämärässä kuin Linikkalan Lammin kupeessa sijaitsevilla ”Tahdon portaillakin”. Tai sanotaanko, että oli olisi pitänyt sisältää. Tosiasiassa Siltasen kesä oli kulunut tuttuun tapaan oluenhuuruisissa merkeissä Martinan kesäterassilla kullankeltainen janojuomatuoppi kuin liimattuna räpylään. Siltasen kesä oli ollut nesteytyksen suhteen äärimmilleen viety, sillä toiminnallinen kesä oli sisältänyt niin korkean paikan leirit Provinssirokissa, juhannuskemut Himoksella, pogoilua Kotkan Meripäivillä, yleistä häröilyä kesämökillä, hihhulointia Ruisrokissa kuin riemuloman Kyproksellakin ja nyt kun olisi pitänyt palata pelikentille oli takki suoraan sanottuna tyhjä.
 
Siltasen joukkuekaveri, Pellervo Liimatta (joka totteli kavereiden keskuudessa nimeä Pele, vaikka lempinimi kahdella ällällä olisikin kuvannut Pellervoa paremmin), tuli hakemaan Siltasta kotoa treeneihin. Pele oli auto- ja hifimies henkeen ja vereen ja ruosteisten peltilehmien, teinipissisten ja erillissarjojen erikoismieheksi tiedetty Pele oli myös varsinainen virtuoosi mitä tuli salibandymailojen käyristykseen. Valtavat kalapuikkosuortuvat turpavärkkinsä suojaksi kesän aikana tuunannut Pele oli mies, joka tiesi salibandymailojen lapamateriaaleista enemmän kuin gynekologi naisen erogeenisistä alueista ja tälläkin kertaa Pele oli restauroinut Chill-lapaansa sellaisen peilin kesän aikana ettei paremmasta väliä. Lapaa Pele oli sorvaillut uuteen uskoon perinteisin menetelmin kuumailmapuhallinta käyttäen ja syystäkin tämä lavan käyristyksen Obi-Wan Kenobi odotti jo malttamattomana lajiharjoitusten puitteissa pääsyä ”boksiin” kokeilemaan taikasauvaansa.
Pele kurvasi Siltasen kotipihaan, Siltanen heitti mailakassinsa takapenkille ja istuutui ”pelkääjän paikalle”. Pele oli hiustyyliään ja pukeutumistaan myöten elämässään jämähtynyt rankasti 90-luvulle ja niinpä Pele koki lähes perverssiä viehtymystä viime vuosikymmenen eurodancea kohtaan ja tälläkin kertaa autostereoissa jyhmi ikivihreä ysäriklassikko, ”It’s My Life”, ruotsalaisen Dr. Albanin tulkitsemana.  Pelen teinikiesin taustapeili hytkyi peräkontissa nököttävän basson tahdissa kuin Jenna Jamesonin sorjat lanteet vaakamambon pyörteissä ja meteli salibandyhallin tupakkapaikalle saavuttaessa oli suorastaan korvia huumaava. Jo heti tupakkapaikalla Siltanen huomasi, että poikien säbätukan leikkauttanut joukkuekaveri, Make, oli hommannut itselleen puuhelmet, siis sellaiset yliviileät killuttimet, jotka jokaisella itseään kunnioittavalla säbämiehellä tuli olla. Siltanen oli kateudesta vihreä ja tuumi hiljaa mielessään, että vastaavanlainen kääty kaulassa hän olisi kaukalossa täysin pitelemätön ja varmasti ilmaveivikin kulkisi ihan toisella tavalla.
Kuutosdivarissa harjoitusten aloitusaika on aina vähän niin ja näin ja niinpä joukkueen pelaajia tippuikin hiljalleen hallille ensimmäisten kiertoharjoitusten ollessa jo täydessä vauhdissa. Kauden ensimmäiset harjoitukset pyörähtivät käyntiin tuttuun tapaan, ”ruotsalaisella”, mikä oli vuosien saatossa koettu varsin toimivaksi ja mukavasti lihaksia lämmittäväksi harjoitteeksi. Eräiden pelaajien tossu ei syksyn kynnyksellä vielä liikkunut aivan parhaalla mahdollisella tavalla, Siltanen mukaan lukien ja muutaman pienen spurtin jälkeen Siltasen suonikohjujen runtelemat pohkeet olivat jo hapoilla. Siltanen liikkui kaukalossa komporoiden kuin Bambi liukkaalla jäällä eikä asiaa parantanut lainkaan se, että jo aikaisempina kausina Siltasen lähtönopeus oli ollut lähes moottorittoman Trabantin luokkaa. Nyt Siltanen oli pudonnut luokkaa alemmas ja tätä nykyä Siltasen lähtönopeudesta puhuttaessa voitiinkin enää puhua vain paikalleen jäämisnopeudesta. Pulla, Sakke ja Sämpy olivat sitä vastoin kesällä käyneet lenkillä Paavolan kiepillä hyttysiä pelottomasti uhmaten pari kertaa viikossa ja niinpä pojilla riittikin virtaa. Myös Pelellä riitti intoa ja Pele kirmasikin pitkin kenttää kuin laitumelle päästetty villivarsa, vaikka laukaukset pääasiassa suuntautuivatkin hehtaaripyssyllä ”muikkuverkoihin” ja syötöt napsuivat kaikkialle muualle paitsi vastaanottajan lapaan.
 
OSA 2
Isoäidin perinteisellä suvussa vuosisatoja kulkeneella salaisella reseptillä valmistettu vispipuuro vei kielen mennessään, mutta ennen salibandytreenejä ei tuhti puuro ehkä ollut aivan paras ja osuvin välipalavaihtoehto. Siltasen treenatessa vatsalaukussa myllersi ja vatsahapot tekivät työtään. Vatsalaukussa mannaryyneillä on tapana turvota ja turpoaminen taas tunnetusti etenkin urheilusuorituksen aikana aiheutti kiusallisia vatsan väänteitä. Siltasella oli viimeaikoina vatsan kanssa ollut muutenkin ongelmia ja ilmavaivat sekä ummetus olivatkin kiusanneet tätä salibandymaailman David Hasselhoffia jo pitemmän aikaa. Kesken maalintekoharjoitteen mahassa tapahtuikin sitten se pahin kauhuskenaario mitä piinkova säbämies saattoi vain hurjissa painajaisissaan kuvitella eli kesken kaukalossa huhkimisen alkoi paskattaa.  
 
Mahassa alkoi kiertää ja paine anaalissa alkoi olla nopeasti suorastaan kolossaalisissa mitoissa. Siltanen ajatteli, että kyseessä oli vain epäsäännöllisestä syömisestä johtuen palleaan kasaantunutta suolikaasua, jonka voisi pienissä erissä huomaamattomasti päästää pihalle, mutta valitettavasti asia ei ollut näin. Siltanen tajusi, että kyseessä oli räjähtämisvaiheessa oleva ripuli. Yhtäkkiä, mitään sanomatta, ikään kuin salakavalasti märän pierun mukana Siltasella pärähti paskat housuun. Siltanen pysähtyi kesken harjoitteen kuin seinään, sillä lusikallinen pelipöksyissä oli suorastaan mahdotonta iskeä palloa reppuun. Mitään sanomatta Siltanen konkkasi märkä ripulipaska huumaavasti perskannikoita lämmittäen salibandyhallin vessaan.
 
Toilettiin päästessään Siltanen riisui ulosteen kyllästämät pelihousut lattialle, paiskasi vessan oven kiinni perässään ja istuutui posliinille. Siltasella oli ollut jo tovin kakkapökäle aivan ”huulilla”, mutta pöntölle päästessä ei mitään sitten kuitenkaan tapahtunutkaan. Kakkakimpale ei suostunutkaan tulemaan ulos suosiolla ja niinpä saadakseen pökäleen ulos joutui Siltanen tekemään töitä eli aktivoimaan lähes kaikki keskikehon lihakset miltei olkapäihin asti, että saisi ulosteen liikkeelle. Siltasesta tuntui että tavaraa tulisi niin paljon aina lähes paksusuolesta saakka ettei pöntön tukkeutuminenkaan olisi täysin pois suljettu vaihtoehto ja punnaamisesta sekä mahdollisesta pöntön tukkeutumisesta johtuvasta häpeästä johtuen kylmä hikikin alkoi jo nousta otsalle. Lopulta ähkiminen ja jumalaton ähellys alkoi tuottaa tulosta ja niinpä ilmoille kaikuikin primitiivinen pökäleen irtoamista ennakoiva pieru.
 
Seuraavat sekunnit sisälsivät kourallisen pieruja ja muutaman sormenpäänkokoisen persposkien välistä työntyvän kakkakikkareen kunnes lopulta edessä siinsi todellinen grande finale. Pidättelystä ja viikkojen ummetuksesta johtuen saatiin wc:ssä todistaa ns. ketsuppipullo-ilmiötä ja vaikuttikin siltä kuin jokin ”tulppa” ns. varsipierun säestyksellä olisi irronnut pöntön uumeniin Siltasen takalistosta. Erilaisten tarkasti ennalta määrättyjen fysiologisten tapahtumasarjojen tuloksena lopputulos muistutti hieman tiiliskiven putoamista pökäleen tullessa ryminällä ulos takalistosta heittäen matkalla pari volttia ilmassa ja läsähtäen kyljellen keskelle pöntön vesilammikkoa. Ääni on sellainen pöntön muodostaman kaikukopan voimistama PLUMPS, jota seurasi välittömästi perään lähtevät roiskeäänet, kun ilmaan joutuneet vesipartikkelit palaavat altaaseen, jonka jälkeen perään tuli ehkä jopa pienellä nautinnollisella viiveellä varustettu voihkaisu sekä samaan hintaan tuleva ilmainen persposkihuuhtelu. Varsin miehekäs ja kunnioitusta herättävä suoritus tuumi Siltanen katsellessaan viemäriin murjaistua ruskeata ”pythonia”. Onneksi Siltaselle oli tullut mukaan varahousut. Siltanen pesi ripeästi kankkunsa ja sujautti puhtaat housut jalkaansa ja painui muina miehinä jatkamaan muiden mukaan harjoituksia.
 
Sämpy oli hionut tavaramerkkiään eli lyöntilaukaustaan kesän ajan lämimällä vesivanerin päältä palloa ja maaliin ja mies olikin tuttuun tapaan hurjassa iskussa, mutta Siltasella pallo pomppi lavassa ikään kuin ei olisi koskaan koskenutkaan mailaan. Siltasta alkoi vituttaa suunnattomasti kun pallo karkaili jatkuvasti syötötkin lähtivät lähes poikkeuksetta kanssapelureille polvenkorkuisina kusikaarina. Itsekriittinen Siltanen päästeli ärräpäitä ja kiukkusi itselleen ja pelikavereilleen. Siltasen hyvä ystävä Pele huomasi tämän ja Siltasen tuntien Pele päätti hieman rauhoitella tulisieluista ystäväänsä. Treenit saatiin vietyä kunnialla läpi harjoitusten loppupeliä myöten ja pelaajat painuivat suihkuun.
 
Oli lämmin elokuun ilta ja treenien jälkeen joukkueen oli määrä suunnata ruotsinlaivalle, jossa oli tarkoitus palaveerata tulevasta kaudesta ja juhlistaa salibandykauden alkua joukkueen kesken. Ensimmäiset ”hiivat” Siltanen ja Pele korkkasivatkin jo suihkun jälkeen hallilla. Joukkueen puuhamies ,Mikkonen, lempinimeltään The Great Milenko oli järjestänyt joukkueelle pikku bussin. Joukkue sulloi itsensä tilausbussiin, Mikkonen laittoi kaljakeissin kiertämään kohti takapenkkiä ja kuskiksi värvätty joukkueen uskollinen hovikuski Repa väänsi mankan volumit kaakkoon ja matka kohti Turun satamasta starttaavaa ”porauslauttaa” saattoi alkaa.
 
OSA 3
Tuskin Reijo ”Repa” Nissisen kuljettama pikkubussi oli ohittanut Autokeidasta Forssasta lähdettäessä, kun tuttu känniuho alkoi jo pilkistää nuorten miesten kasvoilla. Keskarihuuruissa oleva The Great Milenko päätti keskeyttää takapenkin paviaanien mesoamisen paatoksellisella puheella.  Milenko operoi ”ekskursiolla” jonkinlaisella matkajohtajan statuksella ja niinpä vanhemman oikeudella tämä veteraanikännääjä tarttui bussin edessä olevaan mikrofoniin ja päätti pitää pienen puheen, jossa hän isällisin neuvoin koetti evästää ehkäisyn välttämättömyydestä mahdollisen sukupuolisen kanssakäymisen astuessa kuvaan sekä siitä, että henkilöllisyys olisi salattava laivalla huseeratessa viimeiseen asti. Milenkolla oli itsellään kolme lasta, kolmen eri naisen kanssa ja elatusmaksut ulosotossa muistuttivatkin Milenkoa aika-ajoin kirvelevällä tavalla elämän raadollisuudesta. Milenko puhui siis kokemuksen syvällä rintaäänellä etenkin kun kaksi kersoista oli saanut alkunsa juuri Itämeren ylväillä aluevesillä. Milenkon sinänsä varsin aiheellinen ja ylevä valistuspuhe kaikui kuitenkin kuuroille korville, sillä takapenkillä käynnissä oleva pokeripeli vei suurimman osan mielenkiinnon, muiden joukkueen pelaajien turistessa niitä näitä.
 
Kuskiksi reissulle värvätty Repa oli aikoinaan ollut kovakin ottomies, mutta tätä nykyä Repa ei juonut pisaraakaan. Repa oli viettänyt aikoinaan useita kuukausia deekiksellä ja tällä vanhalla viinanaamalla olikin perisuomalainen suhde viinaan; mies ei vienyt viinaa, vaan viina vei miestä. Aikoinaan Repalle oli hapan maistunut liiankin kanssa, mutta korjaillessaan viime vuoden juhannuksena humalapäissään mökin peltikattoa tihkusateessa oli hän katolta tipahtaessaan herännyt ajattelemaan viinankäytön turmiollisuutta ja sekä mahdollisia seuraamuksia. Repa siis pysyi jatkossa visusti limsalinjalla, mutta samaa ei voinut sanoa aina missä tahansa Repa liikkuikin mukana kulkevasta Ritva-vaimosta (kavereiden kesken Ritu). Ritulle brenkku maistui ja jo Pall Mallin kellastamista hampaista saattoi havaita ettei sätkäkään ollut Ritulle täysin tuntematon käsite. Viina ja tupakka eivät kuitenkaan suinkaan olleet ainoita Ritun paheita, vaan Ritu oli suorastaan pakkomielteisen ihastunut nuoriin, selvästi itseään nuorempiin miehiin. Nyt tämä kypsään ikään ehtinyt ”rotunainen” oli rakastunut, tai ehkä voitiin puhua paremminkin ihastuksesta Peleen, sillä kaksikolla oli ollut pientä teerenpeliä vastaavaa sutinaa viimeksi toukokuisilla kalamarkkinoilla. Ritu oli varmasti parisenkymmentä vuotta sitten ollut vetävä gimma ja ikäänsä ja viettämäänsä elämäntapaan verrattuna oli Ritu varsin vetävä lissu vieläkin vaikka ikävuodet ja runsas juhliminenkin olivatkin jättäneet kasvoille omat merkkinsä kuljetuista maileista. Ritulle väkijuomat maistuivat ja tämän hurttia huumoriakin viljelevän puumanaisen intoutuessa täyteen vauhtiin jäi kyllä kakkoseksi juomisessa useampikin isäntä. Retken arvokkuuden mukaisesti ”haku päällä” oleva Ritu oli lähtenyt matkaan tiukkaan minihameeseen ja leopardikuvioiseen berberiin sonnustautuneena rempseällä asenteella ja tinkimättömästi asenteesta kertoi sekin, että timantein koristeltu paitapusero oli uurrettu leikkauksin niin syvään, että tissivako näkyi varsin kiusoittelevasti. Vaikka aikojen kuluessa aika oli tehnyt tehtävänsä Ritun fasadiin oli siis tämä pubiseireeni varsin näyttävä ilmestys ja rinnat tällä ylväällä jo ehkä parasta ennen päiväyksen ohittaneella rouvalla, jota vuodet eivät kaikilta osin olleet kohdelleet lempeästi, olivat vielä täydessä ”tikissä” nököttäen veret seisauttavat tavalla lähes 90 asteen kulmassa kuin kirpeässä pakkassäässä nököttävät ketunnenät.
 
Vuosien saatossa Repan ja Ritun suhde oli edennyt siihen vaiheeseen, että voitiin puhua tiiviin ja intohimoisen parisuhteen sijaan pikemminkin kaveruudesta ja niinpä yhteistuumin olikin sovittu trendikkäästi tähän aikaan sopivasti, ns. vapaasta suhteesta, johon saattoi kuulua jopa ”luvallisia syrjähyppyjä", puolin ja toisin. Ja tätä optiota, niin varsinaiseksi munahaukaksi tiedetty Ritu kuin vaaleanpunaisen lohileivän päälle ymmärtävä Repakin oli käyttänyt, lukuisia kertoja.
 
Bussin takaosassa pelaajat nauttivat virvokkeitaan Repan luotsatessa bussia rutinoitunein ottein. Lähestyessä Lietoa meno bussin takaosassa alkoi olla täydessä vauhdissa. Sämpy oli ottanut mukaansa miniläppärin ja takapenkilla naurun hörähdyksiä herätti alatyylin huumoria viljelevä Ismo Leikolan You Tubessa pyörivä kappale, ”Joku keksi persepanon”.
 
Muutaman kilometrin päästä vastakkaisesta suunnasta lähestyi rekkoineen rahtarina leipänsä tienaava Keijo Niskavaara, joka tunnettiin yleisesti rahtipiireissä nimellä ”Neckdanger”. Keijo oli pahalla tuulella - tai mitäpä sitä kiertelemään, suoraan sanoen häntä vitutti. Keijo oli tien päällä kolmatta päivää ja takalisto ja alaselkä alkoivat ilmoitella rekan ohjaamon puutteellisesta ergonomiasta. Kyllä nyt olisi TV-Shopista tuttu hierova Shiatsutuoli poikaa vetreytettäessä reissun kipeyttämiä jäseniä, tuumi Keijo mielessään. Kolmen päivän aikana Keijo ei ollut ehtinyt kunnolla nukkua, syödä, käydä suihkussa tai paskalla. Eukkokaan ei ollut antanut ikuisuuksiin, vaan päänsärkyä oli jatkunut ainakin viimeiset puoli vuotta. Kaiken lisäksi se piru sairasti kaiken aikaa, lojui vain kotona plyysisohvalla tekemättä mitään eikä Keijo saanut edes rauhassa katsoa Urheiluruutua, saati sitten että olisi päässyt lukemaan vaatekaappiin kätkemäänsä uutta Jallua, kaljalle lähipubiin tai muiden rentouttavien harrastusten pariin. Ja kaiken kukkuraksi oma poika, Sakari, haukkui Keijoa liivihomoksi, vaikkakin teinipojan kiukunpuuskat olivatkin kostoa siitä, ettei Keijo ollut päästänyt poikaa lähtemään ystävänsä kanssa Stratovariuksen keikalle Helsinkiin, kun oli kokenut ettei poika ikänsä puolesta ollut vielä kyllin vanha sellaisiin nykyajan hömpötyksiin.

Tällä hetkellä Keijolle tosin olisi riittänyt, että hän olisi ylipäätään päässyt kotiin. Rekkamiehen homma oli kyllä varsinainen koiranvirka. Työtä sai jo muutenkin painaa kuin pieni eläin, ja hänen niskaansa oli tietysti vielä kaadettu sairastuneen työtoverin ajot. Ammattiliitto AKT:lla olisi varmasti ollut jotain sanottavaa tähän, mikäli Keijo olisi liittoon kuulunut. Keijo oli kuitenkin Loimaan liiton miehiä, sillä Keijo vihasi kaikenlaista politikointia, vaikka oli aikoinaan toiminut firman pääluottamusmiehenäkin. Nyt hänen asiansa eivät kiinnostaneet ketään. Hän sinnitteli hereillä uskollisen termospullonsa ja energiajuomatölkkien avulla, mutta jälkimmäiset tuntuivat olevan - kirjaimellisesti - silkkaa kusetusta, ja jatkuva kahvin lipittäminen taas sai vatsan kuralle aiheuttaen laksatiivisia vaikutuksia.

"Herrathan ne työn tekisivät jos se herkkua olisi", niin oli jo Pohjan tähden alla Väinö Linnan romaanissa sanottu. Linnat, Kivet ja Waltarit Keijo oli sentään kansakoulussa lukenut, vaikkei muutoin lukumiehiä ollutkaan, ja niistä sekä vanhoista mustavalkoisista Turhapuroista hän ammensi suurimmat elämän viisautensa.

Keijo ohitti Liedon Lidlin ja kaasutteli kohti Hämeenlinnaa vievää kymppitietä. Maisemat olivat kesäisin kauniit, mutta nyt oli vitutus siinä määrin suuri ettei Keijoa juuri maaseutumatkailu tai maisemat kiinnostaneet. Idyllisiä maalaismaisemia, kuin suoraan Edelfeltin taulusta, näki tässä ammatissa niin paljon, että muutaman vuoden jälkeen oli turtunut siihen kaikkeen mitä Suomen luonnolla oli tarjota. Radio soitti taustalla melankolista Topi Sorsakoskea, ja Keijon silmäluomet alkoivat väkisin painua umpeen. Onneksi energisen juontajan ja entisen missin, Minna Kuukan, heleä ääni keskeytti kappaleen juuri kun hän oli nukahtamassa. ”Johanna Tukiainen on perunut häänsä Ivalolaisen liikemiehen kanssa!”.

On se tämä ”Tuksu”, vaan melkoinen rotko ja mediamannekiini, Keijo ajatteli. Luulisi tyhmimmänkin tajuavan että se vetyperoksidibimbo jakaa sitä rönttöstään kenelle tahansa vastaantulijalle. Retkuun tosin meni se Turun oma Auervaara, Kanervan Ikekin. Miten ihmeessä se Elina Kiikko jaksaa muuten tuollaisen häntäheikin kuin Iken matkassa? Ihmetys piti Keijon valveilla hetken aikaa, mutta pian se unohtui ja hän alkoi taas torkahdella.

Radiossa jyrähti soimaan kanadalaisrokkari Danko Jonesin biisi, ”Code of the Road”, ja Keijo säpsähti hereille. Ensimmäisenä hän näki pikku bussin joka oli tulossa suoraan häntä kohti. Keijo säikähti - rekka oli hänen torkahdettuaan lähtenyt luisumaan vastaantulevien kaistalle ja samalla kun Keijo iski jarrun pohjaan, hän tempaisi rattia tiukasti oikealle. Pikkubussi sujahtaen täpärästi ohi kylkeä viistäen tempaisten rekan sivupeilin pöpelikköön.

Kesti hetken ennen kuin Keijo ymmärsi mitä oikein oli tapahtunut. Keijo oli selvinnyt nukahduksesta säikähdyksellä ollen kuitenkin yltä päältä kahvissa - termospullo oli kaikessa hötäkässä auennut. Housuissa oli hyvin epämiellyttävä vetelä tunne, hän oli tietenkin laskenut alleen. Eikä hänellä ollut edes vaihtohousuja mukana. Keijo toivoi, että radiosta olisi soinut Ismo Alangon kappale ”Vittu kun vituttaa”, mutta ei, mökämasiina suolsi AC/DC-kappaletta ”Highway to Hell”, mikä sekin oli sinänsä varsin tilanteeseen osuva kipale.

Keijo koiversi sinisen rahtaritakkinsa rintataskusta Nortti-askin. Vittu, sätkätkin oli puoliksi poikki. Vittu, että Keijoa vitutti, taas.

 

VIIKOLLA 5.

LUKU 2: RAKKAUDEN FREELANCERIT LEMMENLAIVALLA