Siltasen Juttutupa sisältää tarinoita ennen julkaisemattomista novellikokoelmista. Tarinoita ei ole viimeistelty, joten niissä saattaa esiintyä kirjoitusvirheitä. Nettitussilla väritetyissä tarinoissa liikutaan välillä hyvän maun tuolla puolen joten ohjeistukseksi lukijoille voikin vain sanoa, ”Älä ota sitä vakavasti.” Jos pidit Juoppohullun päiväkirjoista todennäköisesti pidät tästäkin. Kopiointi on ehdottomasti kielletty.

 

MINKKISEN PAAPPAA TYKYTYTTÄÄ

 

Talven selkä oli vihdoin taittunut. Varikset, nuo nälkäseudun ainoat muuttolinnut olivat juuri saapuneet visiitiltään etelästä. Kylä vaikutti uneliaalta, mutta sitä se ei ollut. Ainakaan joka paikassa. Ropposen veljesten pajalla ei ahjo ole sammunut edes yön sydämellä. Jatkuva on ollut pajavasaroiden kalke, ehtymätön palkeiden suhina.

 

Oikeastaan kyläläiset ovat hieman peloissaan. Mitä on tuo pauke? Uutta Sampoako siellä taotaan? Veljekset ovat tunnettuja rautaisesta Alfa Romeo-asiantuntijuudestaan. Jopa Italiasta asti oli neuvoa käyty tulkin välityksellä kysymässä, kun Milanossa oli oikein tiukka paikka tullut.

 

Nyt kuitenkin nämä veljekset olivat käyneet varsin omituisiksi, puhumattomiksi. Myös Martta, poikien vanha äitimuori (josta käytettiin yleisesti nimeä äitee), oli jättänyt kahvikutsut jo elokuussa. Jotain siellä touhuttiin, mutta mitä?

 

Minkkisen vanhaisäntä sai vihdoin kylän miehiltä tehtävän. Nouse vuoteeltasi ja käy, nimittäin veljesten pajalla. Selvitä mitä siellä touhutaan, ei kai paholaisen töistä ole kyse? Käteen hänelle työnnettiin tylsä viikate jota oli määrä käyttää tarpeen vaatiessa.

 

Hermostunut vanha isäntä otti Kamferitipat ja hieman sitä ihteäänkin ja lähti horjahtelemaan pajalle. Rohkeus kasvoi askel askeleelta, pärähtipä pieni lauluntapainenkin viimeisellä sadalla metrillä. Eipä Minkkinen ollut ensimmäistä kertaa tällä raitilla. Jo keväällä 1938 hän kävi riiaamassa poikien äitiä, Marttaa.

 

Olipa muuttunut tämä tanner niiltä ajoilta, tuumi papparainen, silitellen Giulian lokasuojaa, johon korroosio oli jo kolonsa lyönyt. Kaunis Spider hymyili taatalle ilman etusäleikköään. Olipahan västäräkki päässyt pesänsä tekemään vasempaan lamppuun. Verrattain tuoreessa 164 Alfassa oli vielä ruotsalaiset rekisterilaatat. Vaari teputteli lähemmäksi.

 

Äkkiä kaljussa nousivat hiusjuuretkin pystyyn. Mitä helvettiä! Koko auton etupää oli syöty, sananmukaisesti. Oli kuin jokin hirvittävä peto oli rouhaissut keulan moottoreineen huit helvettiin. Tarkemmin katsottuaan ukko huomasi lähes jokaisessa Alfassa raapiutumia. Kuin enteenä, pajasta kuuluva taukoamaton jytke vaimentui kuolonhiljaisuudeksi. Vaarilta karkasi pissi ja lämmin virtsa karkasi läpi huokoisten kalsonkien.

 

Vanhalla tottumuksella, mutta nopeudella jota Usain Boltkin olisi kadehtinut, vaari pinkaisi tutun aitan ovelle.

- Avaja Martta, se on mie, Kasper.

Iäisyydeltä tuntuvan ajan kuluttua narahti tutusti vuode. Vaarin puntissa nytkähti, kuin silloin ennen.

- Tulitkos sää henkseleitäs hakeen kuului oven takaa.

- Avaja Martta, mie näen jo siun pörrösen pääsi, kuiski ukko, tihrustellen avaimen reiästä.

Tyttömäisen kikatteleva nauru karkasi oven takaa.

- Kai mun täytyy sitten pukea ylleni, vastasi muori, joka oli seisonut aivan oven vieressä.

Aitan ovi avautui jo toisen kerran 66:een vuoteen.

 

Vanha mies käpertyi entisen tyttöystävänsä kainaloon ja heitti tämän toisen tissin peitokseen.

- Kasper kulta, sää tulit sittenkin.

- Miulla oli vähän työesteitä, ja sodatkin tuossa välissä, mumisi tärisevä vanhus tissin alla.

Aikansa käpälöityään muori totesi.

- Niin on vuodet vierineet, tämäkin meetwurstipötkö on kutistunut prinssinnakiksi.

- Älä mäkätä siinä vanha vuohi, vaan kerro mitä täällä oikein tapahtuu.

 

”Tyttöystävä” muuttui kylmäksi kuin kivi. Näppärällä kyynärpäätaklauksella hän vippasi ukon ulos sängystään. Sihisten kuin sivettikissa, hän tarttui äijän kraiveliin ja kuiskasi tämän korvaan.

- Kuule äijä, nyt kun otat pitkät, niin vielä kerkeet.

 

Kyyristellessään ulos matalasta aitasta, vanhus tunsi kuinka hänen ahteriinsa läiskähtivät henkselit, jotka jäivät edelliseltä reissulta, vuotta ennen talvisotaa. Martta taisi mustan huumorin olihan hän Veikko Huovisen romaanien suurkuluttaja. Urho ei kuitenkaan ollut ihan paskahousu. Oikeastaan päinvastoin. Saatuaan vihdoin henkselinsä sijoilleen, vanhus otti kaukopartioilmeen ja kurkisti pajan ikkunasta.

 

Äkkiä pölähti ukon päästä, katkaistun haulikon puraistessa äijän ohuen päänahan tiehensä.

-Kirottua, parahti ukon suusta. Nikkelilläkö ne meinaavat minut marinoida? Vittu, ryssätkö ne siellä?

Vanha korpisoturi ei kuitenkin hätkähtänyt vaan kuin Rommel hän jäi väijymään ja odottamaan mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi tuijottaen vuoroin laukauksen vuoroin itäisen taivaan suuntaan.

 

Pian kuului pajasta huutoa.

- Sää kettu tulit sittenkin tänne kyylään, nosta vaan nuppis ni mää lasken sun läpitte!

Urho ei ollut eilisen teeren poika, mutta nyt kieltämättä miestä jo hieman hirvitti mitä tästä vielä tulisi. Urho kuitenkin rohkaisi mielensä ja huusi takaisin.

- Enhän mie mikkään sankar oo. Anna tulla vaan!

 

Kolme rotevaa veljestä hieroutui ulos pajasta. Yhden, sen kaikista rujoimman näköisen, käsissä hauliruisku vietti vakaata aikaa. Ilmassa väreili jännitys kolmikon saapuessa papparaisen luo.

- Taata on lähteny kyläilee, tokaisi kolmikosta hintelin ja töytäisi kevyesti Urhoa eteenpäin vauhdittaakseen vanhuksen kulkua. Urho nielaisi.

- Niin, mie lähin tuota viikatetta terottammaan, pitäs honka kaataa tuolta pihalta...

Vaarin vapisevat kädet nojasivat näennäisen rennosti Alfa 33:n sivupeiliin. Tuolloin kukaan ei puhunut mitään. Taisivat taivaan linnutkin lopettaa sirkutuksensa. Rujoin kolmikosta sormeili panosvyötään ja kaksi muuta veljestä silmäili toisiaan. Vaarille tuli hätä. Jotain sanoakseen, hän aloitti joutavan jargonin.

- On se vaan, ei sitä ennen ollut tällaisia menopelejä. Vaari taputteli uudenkarhean 166:den hopeaista kylkeä. Ennen sitä vaan hevosella, ja nythän tässä niitä on koko plutoona.

-Vai plutoona, murahti pyssymies ja katsahti toisiin. Mää luulen että äijä on nähny sen, hän tokaisi.

- Mää kans, toivottivat muut veljet, kuin lammaslauma.

- Te ootte liian utelias miäs, se ei tee hyvää ikämiehen terveydelle. Pyssymies nyökkäsi käskevästi päällään pajan suuntaan.

 

Vaarin huulet etsivät sanoja, jotka eivät koskaan ehtineet ulos. Pyssyä pidellyt öykkäri törkkäsi ikävästi haulikolla munuaisiin.

- Liikkeelle ukko.

 

Juokkio asteli peräkanaa läpi uskomattoman sielunmaiseman. Siinä oli kaikkea Alfa- Romeon historiasta; moottoreita, vaihdelaatikkoja, kytkimiä... kunnes tuliluikkua pidellyt mies pysäytti kulkueen sinisen hitsausverhon eteen. Takaa näkyi valokaaren välke.

 

- Meitin perheellä on kyllä varma tiato siittä, että faari on riiustellut tota meitin muaria.

 

Vanha mies halusi vajota betonilattian alle. Kyllähän ukko juuri vasta oli huseerannut ohikiitävän hetken ulkosynnyttimien kimpussa. Suolainen hiki valui tuuheista kulmakarvoista.

- Myäs tiedetään että teitin 90- vuatispäivätkin olisivat tulollaan. Mutta on asioita, jotka eivät kuulu kaikille, ainakaan enne aikojaan.

 

Vanha mies tunsi että pian hänen sydämensä saattaisi pettää. Puikon rätinäkin verhon takana loppui. Suuressa pajassa, jota verho puolitti, kuului omituisia ääniä. Aivan kuin sata tuhatjalkaista liikehtisi verhon peittämän alueen katveessa.

 

Julmannäköinen kolmikko asettui puolikaareen ukon eteen. Pienin miehistä vinkkasi haulikkoa pitävälle.

- Tee mitä sun täytyy.

 

Urho kuuli kuinka haulikon vipu virittyi. Hän polvistui pyssymiehen eteen, sulki silmänsä ja luki rukouksen. Äkkiä hänen mielensä valtasi suuri rauha. Silmissä vilahtelivat helminauhoina eletyt vuodet, lapsuus, nuoruus, sota-aika ja miehuus. Paljon oli elämässä ollut onnen hetkiä, tosin leskenä viimeiset 40 vuotta olivat olleet yksinäisinä raskaita. Valkea, leijonanharjainen pää nousi ylväästi pystyyn. Vankka leuka nousi entistä enemmän esille. Äkkiä hän muisti kuinka ihaili suuresti Tuntemattoman Sotilaan alikersantti Lehdon urhoollisuutta ja niinpä hän päätti kohdata kuin sankari ikään.

 

- Paina siitä liipasimesta perkele, mie en pelkää saatana.

 

Samassa laukaus kajahti. Ukko avasi varovasti silmänsä ja huomasi olevansa yhä hengissä. Veljesten puolikaari oli yhtä hymyä. Hitaasti siirtyi sininen hitsausverho sivuun ja valot syttyivät. Jotain ihmeellistä tapahtui. Kaupungin mieskuoro aloitti marssilaulun.

 

Ainakin sata kyläläistä ja eturivissä maaherra ja pari kansanedustajaa oli ahtautunut veljesten pajaan. Häikäisevä valospotti kohdistui nelipyöräiseen rollaattoriin, johon oli juuri asennettu Alfan V6 moottori, turbolla tosin. Suuri banderolli juhlisti. " Onnea kolmen sodan veteraanin 90- vuotiselle taipaleelle".

 

Reservin kenraali Lehtonen astui rykien esille ja aloitti juhlallisen huolellisesti laatimansa puheen.

-Arvoisa aseveli ja joukkueenjohtaja...

 

Vanha mies ei enää kuullut mitään, hänen katseensa oli kiintynyt vain yhteen. Marttaan, joka oli pukeutunut purppuranpunaiseen toogaan ja hymyili kutsuvasti, kädet levällään. Jotenkin ne selkään heitetyt henkselitkin unohtuivat...